Hänen kasvonsa lensivät aivan harmaiksi. Itsetietoinen innostus kutistui äkkiä kokoon ja katosi pieneksi, pelokkaasti kärsiväksi olennoksi, hän yski ja änkötti: — "Sen jälkeen aioin… aioin esittää naista sillä kannalla, kun — sielukas tunne hänen omasta arvostaan on herännyt, — hänen suurta, ihanaa taisteluansa meidän aikanamme ja syvää — syvää" — — "Hihihi-i, — käärme… tuossa makaa käärme!" — poikain kesken purskahti valloilleen hurja hillitsemätön nauru. Schulteiss katsoi hämmennyksissä ympärilleen. — "Tuossa — tuossa, hra Schulteiss"… näytti Berthea avuliaasti.
Schulteiss hairasi äkkiä nenäliinan lattiasta, palasi kirjain luo ja ryhtyi nolona toiseen läksyyn…
"E — he he, — sitten oli meillä maantiedettä, — Langfjeldit"… "Saitpahan panemaan kokoon sateenvarjonsa", kuiskasi Berthea riemuissaan.
Schulteiss selaili kirjaa hermostuneena ja levottomana… Poikain silmät olivat lakkaamatta seuranneet nurkassa olevan seinäkellon viisaria.
"Kello on jo kymmentä minuuttia vailla kaksitoista, hra Schulteiss", ilmoitti Arnt viattomasti, — "emmekä vielä ole saaneet läksyjä ensi kerraksi."
"Vai niin, — noh — historiassa ottakaa luku loppuun."
"Lukuko loppuun! kun ei vielä ole kuulustettu alkuakaan… Pitääkö meidän ottaa kaksi läksyä samaksi tunniksi"… napistiin ja mutistiin siinä viekkaassa tarkoituksessa, että saataisiin jäljellä olevat minuutit kulumaan. Viisarin imeytyessä ja madellessa lähemmäksi kahtatoista nousivat äkkiä sekä lukkarin että nimismiehen poika pystyyn kirjat yhteensidottuina kainalossa. Heille tuli aina semmoinen hirveä kiire kellon lyödessä, kun muka olivat saaneet — he vetosivat siihen — kotoa ankarat käskyt saapua ajoissa päivällisille. Massi, tohtorin kahdentoista-vuotias tytär alimmalta luokalta, oli samassa tuokiossa Minkan luona; ja Berthea hyökkäsi alas rappusia ollakseen paikalla, kun pojat ulko-oven edessä sitoivat sukset jalkaan ja lähtivät makasiinimäkeä laskemaan. Schulteiss kokosi välinpitämättömän näköisenä kasaan muutamia pöydälle jääneitä kirjoja.
"Antakaa anteeksi, mutta en saanut kirjoitustani tänä päivänä aivan valmiiksi", virkkoi Minka kokoillessaan tavaroitaan; — "mutta minä todella kävin hieman hajamieliseksi. Te puhuitte niin innokkaasti"… "Vai niin, en minä ole mikään argus, sen vakuutan teille, — minä en tahdo valvoa — oppilasta, joka on kasvanut valvonnasta pois", — hän huudahti kiivaasti, — "minä — minä" — ääni vapisi sisällistä liikutusta.
Minka seisoi, ikäänkuin miettien jotain: — "Schulteiss"… alkoi hän varovasti ja tutkistellen… "Tunnetteko erästä neiti Feiringiä?"
"Neiti Thekla Feiringiä… Kyl — lä… tunnen kyllä, — ellei kukaan muu kysy, — meidän kesken, — ainoastaan meidän kesken!… On minulla omat vainuni… Hän on yksi niitä naisia, jotka kirjoittavat 'Kahdenteenkymmenenteen vuosisataan'… yksi niitä lintusia, jotka vielä visertävät puunlatvoihin piiloutuneina — syvimpäin salanimien suojassa". — "Hän tulee tänne tänään", intoili Minka, —"hän on matkalla vouti Preusin luo, joka on ottanut hänet kotiopettajattareksi. Minä olen semmoisessa jännityksessä"… lausui hän, kun riensi huoneesta. Schulteiss seisoi kauan ja tuijotti oveen, kun se oli Minkan jälkeen sulkeutunut.