Kuului voihkinaa. Rouva Bente huokasi.
"Jumala tiesi, minkä vuoksi näihin sekaannut, äiti. Hankit itsellesi vain suruja siitä. Minä arvelen, että minunhan liikkeeni ja minunhan selkäni tässä kait saa kaikki kestää… Taikka ehkä isä tahtookin maksaa sen uuden taloni, paljon kiitoksia sitten vaan", — sanoi Kjel leikkisästi. — "Tehköön poika, miten tahtoo, äiti, — ei tässä muu auta", arveli tohtori. — "Minusta pitäisi sinun kuitenkin ajatella, etkö voisi maksaa isällesi takaisin osaa siitä, mitä olet hänelle velkaa. Ei tuntuisi niin epäluotettavalta, Kjel!" —
"Tähänkö aikaan sinä esität tuota, — on sekin hienotunteista, juuri nyt, — halpamaista"… älähti Kjel töykeästi. "Mutta niin se joka tapauksessa on, että minä olen Theklan kanssa päättänyt sanoa teille tänään, että me aiomme ennen joulua mennä naimisiin ja ryhtyä rakentamaan, niin että suveksi saamme muuttaa uuteen taloomme."
Tohtorin otsassa kuhmut kuumenivat; — hän katsoi Benteen ja Bente häneen…
"Äitisi on sitä mieltä, Kjel, että jättäisit sekä naimahomman että rakentamisen tuonnemmaksi, kunnes sinulla on tosipohja, jolle rakentaa." — "Se on, kunnes rikastun, äiti — kun voin muuttaa sahani rahaksi ja ruveta koroilla elämään, — noin kolmenkymmenen vuoden päästä — jaha! — — Ei, kyllä Thekla ja minä nyt uskallamme, ja ja'amme myötä- ja vastoinkäymiset onnen kaupalla. — Enkä minä siedä sitä, että hän enää tekee voudin luona orjan työtä. Niin että nyt tiedätte tuumamme", — hän lisäsi ja lähti huoneesta; — "aivan lapsena ette sentään saa minuakaan pitää"…
Benten ilme oli kalpean kiihtynyt, tuima: "Niin, Baarvig, minä olen sitä mieltä, että tätä meidän tulee vastustaa kynsin hampain, — ja kaikella sillä vaikutusvallalla, joka meillä suinkin on. Silloin olemme joka tapauksessa tehneet, mitä voimme. Sillä ei koskaan tästä tule hyvää, jos tuolla tavalla aljetaan."
"Kuules sinua nyt taas, — et koskaan ymmärrä sitä poikaa!" kuohahti tohtori. — "Kjel nyt kerran on semmoinen, ettei hän voi jakaa harrastuksiaan. Hän antautuu aina kokonaan… Ennen oli hänen mielensä yksinomaan sahassa, — ja nyt rakastetussa. Se juuri on hänen vahvin puolensa, jota sinä et koskaan käsitä, Bente… Paras on kuitenkin, että hän saa tytön luokseen, silloin on kaikki paikallaan. — Vai onko hän muuta tehnyt, kuin ajanut edestakaisin voutilan ja sahan väliä talvesta pitäen? Sahalla on, kuulemma, käynyt tavalliseksi vastaukseksi, ettei hän ole kotona… Ei siitä tule muutoin selvää, sen käsitän… Menkööt naimisiin, kuta ennen sitä parempi!"
Syntyi äänettömyys, jota vaan häiritsi tohtorin sanomalehti, kun hän taittoi sen paremmin lukeakseen. Yläkerrasta kuului astuntaa, ja silloin tällöin sadeharmajan, räystästippuisen iltapäivän hiljaisuudessa jalkain raappinaa, kun joku tuli pihalta ja kulki kyökinovessa. Minka liiti hiljaa huoneeseen.
Hän etsi nuottihyllyltä ja pianon päältä jotain, mutta ei löytänyt. Sitten neulomapöydältä ja konsoolilta korukapineiden ja valokuvain seasta…
"Sormihattuani minä vaan…", selitti hän, sillä aikaa kun hänen kätensä kissamaisen sujuvasti ja varovasti koettelivat eteensä, jott'eivät kaataisi mitään… "Ei täälläkään…" Hän katsoi ympärilleen, olisiko muuta mahdollista paikkaa… "Ja ajatelkaas, kun Thekla kuuluu torstaina lähtevän kaupunkiin ostamaan kapioita", — lausui hän sivumennen välinpitämättömästi. — "Soo-oh? — isä ja minä emme vielä ole kuulleet siitä mitään." Äidin ääni värähteli harmista. — "Ainakin he siitä puhuvat, — Thekla ja Kjel… niin että minä arvelin…" "Eukkoseni," — rauhoitti tohtori huomatessaan, kuinka Bente onnettomana katsoi apua seinistä. "Heillä on niin hyvät jarrut. Mahdoton heidän on, näetsen, mennä pitemmälle, kuin rahoja riittää." — "Korkealta, korkealta päämme päällitse"… mutisi Bente. — "Sinulla on omituinen taipumus näkemään kaikki mustana, — sysimustana," kuohahti tohtori; hän hyvin tiesi, että sitä oli mahdoton kestää, kun Bente rupesi epätoivoiseksi. — "Mitä sinä siellä seisot ja vääntelet itseäsi, Minka?" — puhkesi hän äkkiä. "Vaivaako sinuakin jokin?… Sinä Jumala paratkoon painostat koko taloa, Bente, niin että lopulta kaikki tulemme hulluiksi."