* * * * *
"Nyt hurskaat vanhempani tietysti luulevat, etten ole muuta tehnyt, kuin ajanut vieraissa kaiken aikaa, eikö niin?" — lausui Kjel tutunomaisesti isälleen ja äidilleen kerran kotona käydessään. "Mitä vielä… Minä olen saanut toimeen yhtiön, joka ostaa koko Mustanmetsän, yksitoistatuhatta tynnyrinalaa. Joko nyt kauhistut äiti? — Ei, minä en ole siinä osakas, — se on, ellen tahdo. — Minä vaan hankin muutamille ostajille kaupungista rahat, — — valmistan heille mahdollisuuden — —. Ei, minä en ole osakas… Yhden ehdon vaan olen pidättänyt itselleni, — pikkuisen sivuseikan, että nimittäin kaikki puut ovat sahattavat minun sahassani, — noin viisitoistasataa tolttia tämän ja tulevan vuoden kuluessa." — "Mutta tämähän kuuluu hyvältä, — järjelliseltä, Baarvig", — puhkesi äkkiä Bente sanomaan, kyynelet silmissään. — "Ei mutta, kuuleppas rouvaa — eikös kohota katsettaan lakea kohti huomatessaan, että pojalla on järkeä nupissa." — "Eikö vaaraa ole minkäänlaista, Kjel?" tutki Bente häneltä jälleen. — "Ei vähintäkään, äiti, — — se vaan, että pistän taskuuni kahdenkertaiset voitot, kun rautatie valmistuu."
Bente itki…
"Minä kaipasin niin kuullakseni vähän hyvää, rakas poikani", — nyyhki hän. Hän kokosi mieltään ja lähti huoneesta.
"Äiti on käynyt niin hermostuneeksi, Kjel" — sanoi tohtori. "Meidän täytyy säästää häntä… Tuo kunnon poika Endre, hän se kai häneltä hengen vie… En tahdo koskaan kysyä Benteltä, paljonko on jäljellä rahoista, noista kahdesta tuhannesta; se loukkaisi häntä. Jos voit oikein hienosti urkkia sen häneltä, niin kerro minulle; mutta älä tänään, — nyt hän ei siedä enempää."
"Pyh, voinhan minä antaa vähän lisää. Eihän se ole sen hurjempaa, kuin että ihmiselle hankimme muutamia kuukausrahoja, kunnes saamme nähdä jotain tuloksen tapaista, isä. — Endre on hurja, tietysti. Mutta hänen oma perheensä ei voine tuomita häntä suoraa päätä hulluinhuoneeseen, ilman että hän on saanut koettaa. — Pahuus kuitenkin, äitiä on sääli… Hänellä on suurenmoinen arvostelukyky, kun tiukka tulee. Kas miten hän oitis käsitti tuon Mustanmetsän asian, — samassa tuokiossa!…" — — "No siinä näet, Bente", — lausui tohtori perästä päin, — "olinko oikeassa vai enkö sanoessani, että Kjel taas rupeisi omaksi itsekseen, kun pääsisi naimisiin. Nyt käy saha, niin että pirstat lentävät… Oikein mieltä virkistää, kun iltasella katselee sen valaistuja akkunoita, ennenkuin maata panee." — "Niin, tosiaan näyttää siltä, kuin se nyt menestyisi", — myönsi Bente ajatuksissaan. — —
Kjelin kuherruskuukausi oli kulunut kaikenlaisissa visiiteissä ja vierailuissa, kunnes keväällä kelirikon aikana alkoi raapia maata reen toinen antura.
Rautatienrakennuksella virran toisella puolen oli työ jo alkanut, ja sieltä kuului alinomaa vihellyksiä. Kimakat lyhyet hihkaukset, pitkät kestävät merkkivihellykset, dynamiittiräjähdysten kumeat jyrähdykset, ikäänkuin lakkaamatta olisi jotain hankkeessa, tämä kaikki häiritsi tavallista maalaishiljaisuutta, ja sai ihmiset hermostuneina heräämään yöllä kesken uniaan.
Schulteiss ei sietänyt noita vihellyksiä: Hän usein pysähtyi kesken läksyjen kuulustelua, vipusi ylös toisen jalkansa ja irvisti, ikäänkuin se olisi käynyt läpi luiden ytimien. Kuinka hän sydämensä pohjasta vihasi tuota rähinää! Hän puri hammasta ja puristi kynnet syvälle käteen…
Minka oli äkkiä käynyt nöyremmäksi kuin koskaan lähtemään aamukävelyilleen, joita isä oli hänen mieleensä teroittanut. Schulteiss kuuli, miten hän aikaisin aamulla polki jalkaansa uudet hienot puolikalossit, jotka Kjel oli hänelle lahjoittanut, ja kiiruhti eteisestä ulos. Yllään reipas jakku ja hatussa somistava harso suojelemassa auringonpaahteelta, joka niin helposti poltti teerenpisamoita, katosi hän milloin millekin suunnalle, — pohjoiseen päin, jossa oli nimismiehen talo, tahi muonamiesten asunnoille vieville metsäteille, taikka alas sahan puolelle. Vähän myöhemmin astui Schulteiss varovaisella, ympäri katsovalla metsämies-ilmeellä nopein askelin alas ulko-ovea kohti.