Hän kulki halkaisijoita, — oikaisi pitkin harjun kylkeä, poikkesi aidan takana polulle, tai ampui suoraan tohtorinnevan poikki ja pyörähti huvimaja-haan takana mäenrinteeseen. Piti huomaamatta päästä erääseen paikkaan, josta hän saattoi vallita asemaa, vakoilla Minkaa. Sillä vaikka tämä olisi lähtenyt mihin suuntaan, — aina hän rautatiesillan kohdalla ilmestyi maantielle.
Sinne oli hän edelliselläkin viikolla kävellyt joka aamu ja aina ollut niin innokas saamaan Berthean mukaansa. Vasta pari päivää takaperin oli hra Varberg sukeltanut esiin sillan päähän ja saattanut heitä niin ritarillisesti paluumatkalle, että Minka oli huomannut terveydelle edullisimmaksi nousta ylös niin aikaisin, jottei sisar viitsinyt lähteä matkaan. — —
Ja tosiaan, — Schulteissin tarkka silmä ei koskaan pettänyt, — hra Varberg tuli tänäänkin Minkaa vastaan jostain sillan päältä tai alta ja liittyi hänen seuraansa. Jaha, — juuri niin kauaksi, ettei heitä voitu nähdä kotoa Elvsaetin akkunoista, — siihen, mutta ei edemmäksi… Merkillistä, juuri siihen — hän olisi voinut vaikka linjan laskea…
Ja siihen jäivät seisomaan, — miks'eivät menneet vielä paria kolmeakymmentä askelta kauemmaksi, aivan portin luokse? — Ja siihen olisivat he, siltä näytti, jääneet seisomaan, ellei neiti Minka, — onneksi muistaen, mikä oli sopivaa, — olisi niin välttämättömästi tahtonut päästä kotiin kello kahdeksaksi tarjoamaan teetä suuruspöydässä… Vi-ihdoinkin he sanoivat hyvästi!
Ja pitkillä askelilla Schulteiss oikaisi halkaisijaa pitkin kotiin, tavatakseen siellä ikäänkuin sattumalta Minkan käytävässä tahi portailla ja tuskallista pelkoa vavisten lukeakseen, arvatakseen hänen salaperäisesti säteilevistä silmistään ja vilkastuneista kasvoistaan, mikä oikotie nyt oli hänelle paras, — juostako suoraa päätä alas virtaan… Hän näki sen niin selvään sysimustana juovana kulkevan lumen poikki suoraan alas vaalean vihreitä jäämöhkäleitä kohti, jotka puolisulaneina syöksyivät koskeen ja sen alla mustaan pimeyteen. Jäljestäpäin hän kamarissaan mietti, nyrkit täynnä naarmuja… Oliko mitään tapahtunut… Oliko Minka hänelle mennyttä… Vai vastako menemäisillään… Ja hän antautui edes takaisin astellen raivoaviin, riehuviin mielikuvituksiin. Kyllä hän… Kyllä h-än…
Iltapäivällä Minka hiipi keltaiseen saliin. Hän seisoi perä-ikkunan luona, josta hän saattoi nähdä vaalean harmaan sorahaudan rataleikkauksen luona… piiripäällikkö Varberg asui noin puolen peninkulman päässä etelämpänä eräässä talonpoikaistalossa virran varrella. Hän kuunteli kuuntelemistaan… Joka kerta kun höyrypillin ääni sieltäpäin halkaisi ilman, tuntui hänestä ikäänkuin se olisi ollut täynnä mystillisiä viestejä, — vihellyksiä… kiivaita, lyhyitä hihkauksia… pitkiä, surumielisesti vaikeroivia… äkkiä hurjan uhkaavia, täynnä tahdon tarmoa, joka pakotti vastustamattomasti… Ne sihisivät ja vihelsivät ilkeästi, myrkyllisesti ilkkuen ja pitkin venytetyin jälki-äänin…
Sitten halkaisi ilman matala pitkä vakaa ratajumu ja hän kuunteli sitä kalpeana mielenliikutuksesta… Se oli hänen tahtonsa, joka ilman halki rakensi sillan hänen luokseen. Hän näki, kuinka se varjoista kehittyi hienoksi verkoksi… Ja hänen tahtonsa voimasta hän kulkisi ilman halki yhä korkeampia ja korkeampia kaaria… Ääni kasvoi hurjaksi tuskaksi, — ja sitten yht'äkkiä taukosi. Se oli hänen oma syynsä. Hän ei ollut kyllin hyvä meedio… hän ei jaksanut vastaanottaa koko tahtoa… Syvällä tuolla alla kuohui huimana musta kohiseva virta… Ja taas täytyi hänen yrittää tahdon sillalle. Sillä se kuului uudelleen valtavana, vastustamattomana.
Hän liiteli ja liiteli, — kunnes hän äkkiä sanomattomalla kauhulla huomasi, ettei hän enää ollut oman itsensä oma, — että hän oli sulautumaisillaan toiseen — hänen olentoonsa ja tahtoonsa… menehtymäisillään, kadottamaisillaan sielunsa, — vastaansanomatta, peruuttamatta… Hän näki hänen kasvonsa ja tuon eilisen salaperäisen verhotun hymyn, joka sanoi, että valta niin varmaan oli hänen…
— — Tänä päivänä tuli Varberg äkkiä jäljestä puolisen saliin, jossa rouva ja Minka istuivat, ja kysyi tohtoria, jota hän tiesi odotettavan kotiin. Yksi hänen rautatietyömiehistään oli loukannut itsensä ja tarvitsi hoitoa. Hän katseli ympärilleen, — näytti siltä kuin hän olisi tahtonut tunkea ovi-aukosta myöskin ruokasaliin — tietysti nähdäkseen, oliko Thekla siellä. — Ikävä, ettei hän voinut kärsiä Theklaa, ajatteli Minka. Mutta Thekla oli tosiaan kaikessa niin kylmäkiskoinen häntä kohtaan —. Hiukan muuttunutkin oli Thekla ja naimisissa nyt myöskin, yksinomaan ajatellen rouvuuttaan. Varberg sanoi odottavansa, kunnes tohtori tulisi, — ei tahtonut häiritä, — pyysi rouva Baarvigilta lupaa lukeakseen talon sanomalehtiä sillä aikaa… Sitten hän otti esille muistikirjan ja näytti rupeavan laskemaan ahkerasti, ajatukset täynnä rautatieasioita ja työmiehiä koskevia seikkoja.
Berthea tuli ja kuiskasi jotain rouvalle, joka nousi ylös ja meni ulos. Minka tiesi, että Berthea ja Massi väjyivät toisessa huoneessa ja että tämä oli Berthean sotajuonia, jolla hän sai äidin ulos. Hänen vilkas mielikuvituksensa oli tietysti vireillä; hän oli käynyt niin merkillisen hienotunteiseksi, ettei enää tahtonut vaivata Minkaa seurallaan aamuin… Ovi avautui tuolla sisällä ja lattia narisi pari kertaa varovaisista miehen askelista… Huh, oliko nyt Schulteisskin liikkeellä sietämättömässä mustasukkaisuudessaan.