Minka aikoi nousta ylös; mutta se esti häntä, että Varbergin silmät kesken laskuja ikäänkuin väkisin kiintyivät häneen… ne tuijottivat poissa ajatuksissa omituisen terävinä ja syvällä niiden sisällä hohti sinertävän harmaa valo… Ja yhä uudestaan ne kiintyivät häneen… yhä kauemmin ja kauemmin… Muistikirja oli pöydällä, ikkunasta tulevassa himmeässä auringonsäteessä, ja käsi ja lyijykynä lepäsivät sen päällä… Katse oli niin poissaolevasti jäykkä, ettei hän voinut sitä välttää. Se tuli ikäänkuin hänen sisimmästä unelma-elämästään ja etsi jotain syvältä hänen omasta olennostaan… Hän katseli Varbergin tahdotonta kättä. Näytti siltä, kuin lyijykynä alkaisi muodostaa sanoja, — kirjoittaa, — hitaasti — kirjain kirjaimelta… muodostua kokonainen rivi, selvänä, pitkänä. Ja ikäänkuin tempauksella siirtyi käsi nyt takaisin. Alkoi uusi rivi — ja taas uusi… Minkasta tuntui kuin kaikki hänessä olisi uinunut raukaisevaan puoli-uneen — josta oli mahdoton päästä irti… Kirjaimet hyörivät tuolla pöydällä niin selvinä, kuin olisi hän katsellut mieltä järkyttävien suurentavien lasien läpi. Hän luuli melkein näkevänsä vaaleanharmaan usvakäden, joka ojentui pitkin auringonsädettä lyijykynää kohti…
Tietämättänsä hän oli mennyt Varbergin luo ja kumartunut hänen olkapäänsä yli. Hän luki: "Sinun seurahenkesi puhuu hänen seurahengelleen sitä, jota te itse ette vielä ymmärrä." Hän katsoi hänen kipinöivien silmiensä ihmeelliseen syvyyteen, tunsi, että hän kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja veti hänet syliinsä, ja ennenkuin hän ajatteli estää sitä, Varberg painoi kiivaan suutelon hänen huulilleen.
Minka tuijotti häneen hämmästyneen jäykästi, kauhulla ja tutkien — ikäänkuin äkkiä leimahtavassa magneesiavalossa — hänen kasvojaan ja koko olentoaan — oliko tämä — tämä — todellakin — todellakin se mies, jolle hän tahtoi antautua. Tuo puoleksi leikillinen, varma hymy, joka häntä kohtasi, herätti hänessä tuskaa. Se tuli häneen taas äkillisenä pakokauhuna tuo pelon tunne, että hän ehkä oli kadottamaisillaan oman persoonansa — joutumaisillaan mystillisesti sidotuksi johonkin, joka oli ulkopuolella hänen omaa valtaansa ja tahtoansa. Hän työnsi hänet luotaan heikosti huudahtaen ja katsoi hämmennyksissä oveen päin, mutta kuuli samassa äidin tulevan ja istahti äkkiä kuumana ja punoittavana, pää kumarassa, neulomuksensa ääreen ompelupöydän taakse.
Hämillään ja peloissaan siitä, mitä äiti mahdollisesti oli huomannut, hän tuskin ennätti kummastua Varbergin kylmäverisyyttä. Järkähtämättömän kylmänä tämä vaan puoleksi kääntyi rouva Baarvigiin päin, silmät vielä muistikirjassa, ja sanoi, luoden verhotun, väräjävän katseen Minkaan: "Minä olen käyttänyt aikani hyvin, rouva Baarvig. — Olen laskenut kokonaisen rautatiekaaren tuolla pohjoispuolella"… — —
Kun rouva Baarvig iltapäivällä keitti mansikkasylttiä, mietti hän huolestuneena Minkaa. Minka oli niin liian herkkä kaikelle. Toinen palava innostus seurasi yhä toista. Nyt näytti siltä, kuin kirjoittaminen olisi joutunut vallan syrjään, — ja koko se kunnianhimo. Varberg alkoi yhä useammin lähennellä taloa ja sen tytärtä, se kyllä saattoi viedä enempäänkin… Ei Varberg juuri ollut se mies, jota Bente oli tyttärelleen ajatellut, — ei hän tehnyt sitä vaikutusta, että saattaisi suhteessa paljoa uhrata. Hänessä ei oikeastaan ollut vienoutta eikä taipuvaisuutta… Mutta hän oli kuitenkin tarmokas kelpo nuori mies… Joka tapauksessa rehellisesti ja kokonaan antautunut noihin spiritistisiin tuumiin… Ja toista semmoista, joka pitäisi tyttärestä niinkuin Schulteiss parka — ei Minka varmaankaan löytäisi koskaan…
Tohtoria saatiin kauan odottaa. Varmaan hän oli kutsuttu jonnekin muualle sairaan luo, ja Varberg jäi sinne koko illaksi, syventyen spiritistisiin keskusteluihin Minkan kanssa. Schulteiss oli heille levottomuuden henki. Hän hiipi saliin, hiipi salista jälleen ulos, kaiken aikaa ylläpitäen itsepintaista äänettömyyttä Varbergia kohtaan, joka nähtävästi älysi hänen tuskansa ja huvikseen kiusasi häntä siten, että hän yhä lämpimämmin ja intreseeratumman näköisenä kääntyi Minkan puoleen.
Schulteiss ei koskaan antanut pettää itseään. — Hän nyt oli omalla tavallaan vainunnut, että tässä oli jotain ilmassa… Nuo Minkan omituiset vastaukset Varbergille, — kuului todella siltä, että nämä kävivät omituista syvästi mielenkiintoista sissisotaa keskenään… Minka loi häneen milloin loukkaantuneen, milloin uhmaavan katseen, ja — sen suhteen oli mahdoton erehtyä, — hänen kätensä vapisi ja kasvot kalpenivat, kun hän teeskennellen ojensi insinöörille teekupin. Schulteissin ärtyisyys oli aikaisesta iltapäivästä saakka ollut yhtämittaa kiihtymässä. Hänen piti, — hän tahtoi, — aivan — aivan välinpitämättömänä — aivan huolettomasti — niinkuin ei olisi mitään, — osottaa tuon henkisen nollan mitättömyyden — musertaa hänet… Aivan Minkan edessä paljastaa tuon naisia hypnotisoivan maallikkosaarnaajan, joka istui tuossa ja rehenteli koko perheen edessä mystillisen maailman ilmiöillä ja mahdollisuuksilla niin kuivasti, lyhytjärkisesti ja kouraan tuntuvasti, ikäänkuin ovenpatsaista ja akkunoista… Mutta siitä oli tehtävä loppu!…
"Jos suvaitsette", — kähähti hän äkkiä imelän suopealla ilmeellä, mutta mulkoilevin silmin, — "minä kyllä uskon, että te, hra Varberg, personallisesti voitte omistaa sekä magneetillisia että hypnootillisia kykyjä. Niitä muutoin on niin monella. Esimerkiksi oma katseeni"… Hän katsoi omituisesti, jäykästi Minkaan. — "Mutta syvempää tieteellisyyttä — sallikaa minun epäillä… Minä sattumalta olen — ehe — tutkinut tätä asiaa ja voin vakuuttaa, ettei sen perillä suinkaan olla kädenkäänteessä — vaikka tämä ala voikin olla niin kiitollinen populäärifilosoofeille"… "Kumarran suuren oppinne edessä, hra Schulteiss", — nyökkäsi Varberg ivallisesti, keskeyttämättä kuitenkaan esitelmäänsä. — "Tässä on edessämme tutkimuksia vielä laajemmalle ulottuvasta taistelusta elämän edestä ja taistelusta ensimäisestä sijasta, kuin tähän asti olemme tunteneet", — jatkoi Varberg. "Voimakas pakottaa heikomman etäisyydestä riippumatta, ainoastaan tahdon voimalla"…
Minka tunsi Varbergin katseen läpi hämärän pesän varjoon.
"Ihi-i, — jaa", — vingahti Schulteiss, — "ja sitten rakennetaan kokonainen fantastinen henkiusko hermofysiologiialle!" — "Minä yksinomaan tarkoitan sitä, mitä havaitsemme, hra Schulteiss, — tieteellisiä metoodeja käyttäen. Jos koe minulle näyttää intiaanin, niin uskon minä hänet intiaaniksi, jos se paljastaa minulle hengen, niin en säikähdä sitäkään tosiasiaa." — "Sallikaa minun", — kumarsi Schulteiss rakastettavan purevasti, vääntäen niskaansa syvimpään vastaväitteeseen, — "tuo tieteellinen havaintometoodi, — riippuu niin suuresti siitä, kuka sitä käyttää. Fantastin käsissä poikii se kovin helposti kokonaisen fantasiamaailman, joka on täynnä henkisiä intiaaneja", — hän vilkaisi Minkaan, tokko tämä vaikutti, — "henkiä, joilla on jos jonkinlaiset päät ja hännät, — niinkuin on kyllä nähty… Eikä ole uskolaisista puutetta, — mielikuvitus puhuu, niinkuin hyvin tiedätte, mielikuvitukselle, hra Varberg. Se sytyttää kuin tuli, kunnes syntyy oikea henkitaistelu. Saamme poppamiehiä ja noitia jokapäiväiseen elämäämme, koko lauman maallikkosaarnaajia tämän asian hyväksi, ja kaikenlaisia magneetillisia kykyjä, jotka tekevät ihmeitä hermoheikoille, — ja — ja — etenkin hypnootillisessa naispraktiikassa… Sangen vaarallisia henkilöitä, hra Varberg!" — "Minä vaan huomautan", — torjui Varberg suuttumustaan peitellen, — "että psyykinen energia on ihmiskunnan viimeinen suuri keksintö, — sen voiman rinnalla tuntuu höyry ja sähkö mitättömältä."