Schulteiss käännähti äkkiä ja hymähti hänelle ivallisesti: "Olen lukenut tuon, — olen lukenut tuon, — ehe — he — kolmen spiritistisen teoksen johdannossa, samat somat sanat, hra Varberg, — tosiaan samat sanat — noista tahdon ylenluonnollisista ihmeistä… Ne aina tehoovat kalteriyleisöön… Mutta se, jonka tiede myöntää todeksi, ei eo ipso voi olla havainto-keinojemme ulkopuolella, joiksi kokeissa kelpaavat ainoastaan aineelliset aistimme. Aineeton henki on ehdottomasti tämän rajan ulkopuolella, hra Varberg. Minä mahdollisesti voin uskoa sen olemassa oloon, mutta en koskaan sitä aistillisesti havaita." — "Se voidaan valokuvatakin", — ilmoitti Varberg ikäänkuin ikävystyneenä ja välinpitämättömänä. — "Anteeksi, että tässäkin uskallan tunkeutua vähän syvemmälle aineeseen, hra Varberg… Ei oikeastaan ole mitään järkisyytä, joka kieltäisi mahdottomaksi kuvitelmaimme valokuvaamisen. Muisti on, niinkuin tunnettu, valokuvavarasto, varasto fantasian luomia kuvia, ja valokuvauksen pitäisi kyetä ne kiinnittämään, — jos ne vaan olisivat kylläksi voimakkaita. Islantilaiset näkevät 'skinläkassaan' poissa olijan kuvan. Joka meitä ajattelee, saattaa ilmestyä eteemme kuolinhetkellä… Nämät kaikki ovat energillisiä tahdon virtauksia, joiden täytyy otaksua jonkun tuntemattoman lain kautta, ikäänkuin sähkön kuljettavan kuvitelmiamme riippumatta ajan ja paikan tavallisista käsitteistä. — Mutta tiede — tiede, hra Varberg, — ei tiedä niin mitään hengistä — eikä 'hengistä, jotka kirjoittavat'. Se toistaiseksi pitää kiinni siitä todenmukaisuudesta, että nämä ilmiöt ovat omaa itsetiedotonta tuotantoamme."
"Te puhutte kuin hyvin valjastettu yliopiston professori, hra Schulteiss. Mutta näettekös, teoriiain ja kirjalunttujen aika" — "Tiede on demokratisoitava, tarkoitatte. Jaha… Psyykillinen voima muka olisi uusi keksintö", — pysähtyi hän äkkiä keskelle lattiaa. — "Ikäänkuin ei kaikki mytologia ja piplia olisi sitä täynnä! .. Tyanan Appolonius, Aleksander Aboniticus ja kaikki nuo ihmeitten tekijät Kristuksen ajalla… Tutkisitte niitä asioita, hra Varberg, niin huomaisitte, kuinka ikäharmaita kokemuksia sitä suvaitaan esittää uusina, — ihka uusina — —. Puhumattakaan Simon Magusesta, jonka historian luonnollisesti tunnette… No — ehe, — ettekö, — — hän muun muassa mainitaan apostolien teoissa, Acta Apostolorumissa"… Schulteiss nautti ja ympäri katsellen huvitteli itseään sillä tunteella, että hän oli voittanut Minkan silmissä; hänen kimakka äänensä ja äkkinäiset asentonsa kävivät yhä uhmaavammiksi.
"Ajan todistuksen mukaan taisi se mies matkia kaikki ihmeet, — ilmestyi samalla haavaa monessa eri paikassa, näki, mitä etäisyydessä tapahtui, katosi aivan tuomariensa edestä ja niin edespäin ja niin edespäin. Kun hän levitti väärää oppia, niin lähti Pyhä Pietari hänen perässään Romaan taistellakseen häntä vastaan. Siellä Simon Magus nousi ilmaan keisari Neron silmäin edessä, — sulkumerkkien välissä sanoen sama temppu, jonka intialaiset fakiirit tekevät. — Mutta sitten seisoo, että kun Pyhä Pietari rukoili häntä vastaan ja veti häntä korkeammalla voimallaan, niin hän suistui maahan ja kuoli… Ja siitä huolimatta levitetään, — kaupataan, — huudetaan tätä jonain uutena! — Sitä voimaa, jonka Jeesus jo kahdeksantoista vuosisataa takaperin sanoi siksi, joka siirtää vuoria paikaltaan"…
Voitonvarmuudessaan hän astui pitkillä mieltäosottavilla askelilla edes takaisin ja myhähteli kattoa kohti. Varbergille alkoivat nousta veret päähän; mutta hän hymyili yhä yltyvällä ivalla Schulteissin ulkomuodolle ja asennoille, joita hän oli katselevinaan suurimmalla hämmästyksellä.
… "Tosiaankin" — vavahteli äänessä mitä syvin ylenkatse, — "tuota minä kutsuisin alhaiseksi — sangen halvaksi ajan ilmaukseksi, hra Varberg, — tuota yleiseksi käynyttä uhottelua paholaisenmanauksilla, henkien esiin kutsumisella ja mystillisellä taikauskolla, jotka aina ovat kuuluneet puolisivistyneisyyden mielikuvituksille kuohunta-aikoina, kun jokin suuri totuus tekee tuloaan… Minä en tahtoisi, — minä en tarkoita ketään erityisesti", — hän huuti, — "minä ainoastaan tarkoitan ajatussuuntaa… Minä tosiaan en tahtoisi alentaa itseäni siihen määriin, että sekaantuisin tuohon banaaliin — alhaiseen — päivänaaltoon, — ja saastuttaisin, hukuttaisin — murhaisin itseni"… Hän katsoi polviaan notkistaen kattoon, ikäänkuin osottaen hirttäytymistä. Varberg ojentelihe tuolissa mukavammasti taakse päin, ikäänkuin oikein nauttiakseen tästä näystä. Hänen kriitillisiä mietteitään kanteli silloin tällöin Minkalle ja Berthealle katse, joka oli täynnä paisuvaa pilkkaa…
"Sangen intresanttia", hän sanoi häpeämättömästi silmää iskien… "'Mustasukkainen filosoofi', — mainio nimi teatterikappaleelle"… Minka sai samalla härnäävän hymyn, ikäänkuin Varberg ei ensinkään epäilisi, epäilisi hänenkin — oppilaan — innostunutta sokeaa ihailua opettajaa kohtaan, ja että Minka kyllä saisi siitä osansa… "Ennenkuin minä tahtoisin olla mukana tässä yleisessä idioottimaisessa massatanssissa, — tässä kankanissa"… tepsutteli ja potki Schulteiss. — "Ettekö voisi olla säestämättä esitelmäänne tanssillakin!" — huudahti nyt Minka, hypähti seisomaan ja työnsi kärsimättömänä tuolin taapäin. — "Tätä on tosiaan mahdoton kestää"…
Schulteiss jäi seisomaan ja tuijottamaan häneen, hämmentynyt ilme kasvoissaan, ikäänkuin vaipuen korkeudestaan monen avaruuden läpi. Verkalleen vajosi hän asemastaan ja kävi epäröivän, hupsahtaneen näköiseksi. Silminnähtävästi oli hänen vaikeata oikein käsittää tätä.
"Minä pysyn, — minä pysyn — kannallani!" — hän kiljaisi epätoivossaan, äkillisen kuohahduksen valtaamana ja ojensi uhkaavasti nyrkkiään. Ei kukaan vastannut, ja hän seisoi, tuijotti ja katsoi ympärilleen kiusallisen äänettömyyden vallitessa… Katsahtaen arasti Minkaan sopersi hän sitten melkein kuulumattomasti: "Minä — ymmärrän… Minä — minä en tahdo häiritä läsnäolollani." Varbergiin hän syöksi puoleksi uskalletun raivoisan vihan katseen ja hoiperteli ulos ovesta.
Rouva Baarvig kiirehti hänen kantapäillään ylös portaita. "Schulteiss, Schulteiss, — ette saa sitä noin käsittää" — — Schulteiss ei kuullut, syöksyi huoneeseensa ja heittäytyi suulleen sänkyyn. — "Schulteiss, kuulkaa, ette saa sitä noin käsittää, — älkää välittäkö pikaistuksen sanasta"… Schulteiss kaivoi kasvonsa pielukseen… "Te, joka osaatte puhua niin erinomaisesti puolestanne"…
Kyttyrä alkoi liikahdella ja nytkiä, kuului tukahtunutta, masentunutta ääntä, ikäänkuin epätäydellistä nyyhkytystä. — Se yltyi ja yltyi, kunnes siitä kasvoi hurja poru. Rouva Baarvig jäi istumaan sängyn reunalle; hän piti Schulteissin kättä, joka oli jäänyt sivulle, eikä laskenut sitä. "Teihin kaikki koskee niin rajusti", — lausui hän, kun taas tuli loma sanan kuulumiselle, — "te joka olitte niin paljon etevämpi, voititte niin perin pohjin." — Ei vastausta. — "Minä vakuutan teille, minusta näytti alusta pitäen, että te kokonaan hallitsitte aineen… Kieltämätön tosiasia on, että voititte, Schulteiss." Schulteiss ähki ja käänsi hieman päätään… "Niin, se nyt on teidän mielipiteenne, rouva"…