"Vieläkö hän makaa, Bente?" — "Ei, Endre on jo yläällä", — vastasi tämä hieman vitkastellen. — "Kaunis yllätys, — kun vanhin poika palaa kotiin niin hyvästi onnistuneen matkan jälkeen… Ei, ei, ei, — en Herran tähden minä sinua nuhtele, Bente! Ne raukat kaksituhatta kruunua, joita sinä ajattelet, ne ne kuitenkin tässä ovat vähimmän arvoiset. — Niin, saat vielä lisätä siihen kaikki ne maksamattomat laskut, jotka tulevat jäljestä päin… Mutta näetsen, juuri tuommoisen äidin voi semmoinen poika kiduttaa kuoliaaksi, väärinkäyttää, kuluttaa viimeiseen veripisaraan." — "Viime yönä puhuin hänen kanssaan kauan, Baarvig. Hän oli niin onneton — etenkin meidän tähtemme, joita hän oli, niin hän sanoi, nylkenyt ja pettänyt." — "Niin, tuo sortti on aina sangen altista tunnustamaan syntinsä… Heitä ei koskaan hävetä tuoda julki kurjuuttaan."
"Älä ole tyly, Baarvig. Hän aikoo tehdä työtä, opettaa täällä kotoseudussa, kunnes on saanut jotain ansaituksi. Hän ei itseltäänkään salaa, että hän pitää itseään semmoisena, joka on tehnyt vararikon ja vaan tahtoo pelastaa tähteet. Laulunsa avulla hän luulee voivansa kehittyä jotakuinkin kelvolliseksi näyttelijäksi. Hän sanoo, että hänen dramaattista kykyään juuri onkin aina huomattu enemmän kuin hänen ääntään." — "Siis — nyt näyttelijäksi! — Hohhoo, hohhoo"… huokasi tohtori raskaasti, kulkiessaan lattian poikki. — "Muistakaamme, että hän ei juo, vaan on erittäin raitis ja itsensäpidättäväinen" — huomautti rouva. — "Minä tiedän minkä tiedän, rakas Bente… kroonillinen hermoheikkouden tila ja ylenpalttisen kiihottunut mielikuvitus… Minun ajallani juotiin. Tähän aikaan langetaan vaihtelevain fiksien ideain orjiksi. Entiset kiertelevät juopottelijanerot vaan uudessa muodossa! — Siihen yhteen, joka on välttämätöntä, ne vaan eivät pysty, — työhön, — toimittamaan jotain. He palaavat isän kotiin säännöllisin väliajoin varmasti kuin almanakka, — ilman vaatteita ja terveyttä, — joka kerta varustettaviksi uudelleen, rohkaistaviksi ja jaloilleen nostettaviksi. — Minä taidan, minä taidan tämän kaikki ulkoa, Bente… Ne ajat ovat aikoja sitten ohi, jolloin tuon kautta voitiin herrastella ja tekeytyä intresanteiksi muka hunningolle joutuneina neroina. Nyt se on kirjoissa pysyvänä tautina… Semmoista indiviidiä saa näihin aikoihin melkein joka perhe laahata mukanaan." — "Sinä otat minut hengiltä, — kerrassaan muserrat minut kauhistuksella. Niin pitkälle ei Endre, Herra varjelkoon, ole kuitenkaan vielä joutunut. Kun hän jälleen pääsee säännölliseen työhön ja puuhaan, niin" —
Tohtori katsahti häneen omituisella pikaisella ilmeellä: "Kyllä kai! — kun poika huomaa, että on työ edessä, niin — hu-um… Jaa jaa, koeta sinä, — se se joka tapauksessa on ainoa, mitä voimme tehdä. Neulo ja pue hänet, — puuhaa hänen puolestaan… Mutta älä sekota minua siihen. — Ja kuule, Bente, vie hänet arkihuoneesen suurusta syömään, ennenkuin hän tulee minun luokseni."
Bente katsoi häneen epävarmana.
"Minä en halua mitään avomielisyyksiä enkä raihnauden paljastuksia häneltä, ymmärrätkö. Jos hän ensinnä saa etuoikeuden olla surkea — ajelehtia kuin vuotovene, niin — niin silloin", — hän huitasi kädellään, — "on leikki lopussa." — — "No, eikö nero jo tule alas, hauskaa nähdä hänet", — kuuli tohtori Kjelin sanovan arkihuoneessa, kun Bente oli mennyt. Kuului sitten puhetta ja tervehdyksiä, ja Kjel oli sangen tyytyväisen veljellisen isoääninen. Tohtori selaili sanomalehteä, kastoi kynäänsä ja laski sen jälleen luotaan. Kuului naputusta ja ovi aukeni hiljaa: "Enhän vaan sinua häiritse, isä… Niin tässä minä nyt olen —." — "Ole tervetullut." — "Niin — niin, en minä juuri palaa kotiin laakereitten kanssa tällä kertaa", — sanoi hän ja istahti hiljaa tuolille; — "mutta sinun pitää olla pitkämielinen." — "Laakereitten kanssa, — laakereitten kanssa…? Herra nähköön. Minä en ole koskaan vaatinut sinulta niin suuria, poikani. Laakereita, — niitä ei ole kuin yhdelle tai parille maassa."
Solakka, pitkä Endre viskasi yläruumistaan ja pyhkäisi otsalta kauniin mustan tukan. "Ei, yleensä ei pidä kerskata sillä, mitä ei ole saanut." — "Sinä aiot nyt alkaa tuohon kirkontapulityyliin, näyttää minusta. — Ole selvä ja käytännöllinen, poikani, — niinkuin asema vaatii." — "Kyllä varmaan, isä, etkö luule, että minä käsitän sen", — puhkesi Endre kiihkoisesti. — "Jospa tietäisit, kuinka monta yötä minä olen maannut valveilla, miettinyt ja punninnut voimiani ja toiveitani, itkenyt ja ollut niin epätoivossa että" — "Niin, olin minäkin epätoivossani, kun rahat loppuivat kaksi vuotta ennen tutkintoa. Mutta sitten käsitin, ettei siitä minulle kukaan maksanut, ja että minä itse sain olla mies ja ansaita rahat. Niinpä rupesin ensinnä työhön muutamaan konttoriin, jossa sain raastaa kymmenen tuntia päivässä, ja sitten kotiopettajaksi. Mutta viimeinen asia, joka olisi mieleeni juolahtanut, oli säälitellä itseäni." — "Jos luulet isä…" kuohahti Endre, — "että minä aion käydä täällä kerjäämässä, niin sinä erehdyt. Ennen minä kuolen, — ennen", — hän puristi kätensä nyrkkiin, — "vedän vaikka kiviä."
"Sepä olisi hauskaa, Endre, — että sinussa olisi miestä tekemään jotain itsenäisen toimeentulosi eteen. — Sillä kaikki puheet ja lupaukset ja senkaltaiset… No niin, mitä aiot tehdä?… Sen sanon sinulle, että minä en jaksa enää kustantaa sinua. Minulla on nyt liiaksikin niskoillani, ja muitten sisarustesi tulee myöskin päästä eteenpäin." — "En koskaan ole pyytänyt sitä sinulta, isä." — "Mitä, etkö ole koskaan pyytänyt minulta mitään semmoista? — ja sen sanot aivan sen jälkeen, kun olet taloa keventänyt kahdella tuhannella ja muutamalla sadalla kruunulla. Oletko hullu, vai onko lorua ja roskaa kaikki, mitä suustasi pääsee. Etkö ole koskaan pyytänyt mitään?" — "Minä tarkoitan, etten nyt." — "Mutta minä sanon, että juuri nyt sinä pyydät. Äitisi täytyy sinulle neuloa, minun hankkia vaatteet. Etkö voi ajatella selvään?"
Endre pisti monokkelin toiseen silmäänsä, ikäänkuin mitä suurimmassa hämmästyksessä tarkastellen asemaa, ja hän vaihtoi toisen säären polven päälle.
"Hm, — jopa tämä kuuluu melkein räätälinlaskulta… Puuttuu vain lasku neulasta ja langastakin"…
"Niin, niin, ostettavat ovat nekin. Tyhjästä ei tule mitään… Kyllä vannaan minun on pakko lähteä sairaita hoitamaan niidenkin vuoksi." — "Ahaa! — Tuhlaripojan täytyy uudelleen tehdä synnintunnustuksensa, itkeä läpi moraalisen ABC:nsä, jos oikein ymmärrän." — "Uudelleenko? — Ikäänkuin hän olisi koskaan sitä itselleen omistanut."… "on taivutettava ja kuritettava — ja pakotettava — ja piinattava kotoiseen pikkumaisuuteen — ylösrakennusta ja katumista varten. Paljonko maksaa tuo nappi ja tuo tilkku" — "Älä unohda äitiäsikään, Endre, jonka täytyy istua neulomassa ja puuhaamassa."