"Ei, ei, säästä minua, säästä minua, isä… Ruvetaanko nyt sentimentaaleiksikin", — huudahti Endre synkkänä, värisevällä äänellä, ja hypähti tuolilta. — "Minä ajattelen, että nyt olen niellyt kylläksi, — nauttinut kylläksi sinun — sinun — … Riittää, sen sanon, tämä nolaus ja jalkaisi juureen nöyryytys! Tuohan jo on… Oman äitini sinä! — Et malta olla edes sitä asetta käyttämättä… Panet hänet omalletunnolleni, ikäänkuin hän istuisi suurimmassa epätoivossa neuloen, itkien, turmellen terveytensä, neuloen sormensa verisiksi. Se on vähän liian pateetillista, isä, — housuparin vuoksi! — Kun se vaan ei olisi niin kauheata ajatella… No jaa, isä, — olet oikeassa tällä kertaa, minä myönnän, olet oikeassa —. Mutta jos sinä aiot lannistaa minut, — musertaa, repiä minusta kaiken sen, jota sanotaan kunnianhimoksi, — sen tunnon, että minulla on kykyä, että olen taiteilija, — tyrkyttääksesi sijaan jonkinlaisia käytännöllisiä leipäpyrinnöitä, — niin erehdyt sinä minun suhteeni suunnattomasti. Minulla on kykyä, — minä en anna polkea itseäni jalkojen alle." — "Ei, ei, älä anna polkea itseäsi jalkojen alle… Täällä saat asua suven, saat vaatteet ja matkarahat, se on, kaikki mitättömät pikkuasiat, joita tarvitset, voidaksesi jälleen näyttäytyä maailmassa!" — "Sinä tarkoitat, nöyryytettynä, — itsetuntoisuus nujerrettuna — kiitoksia!" — "Sanalla sanoen, poikani, huolitko, vai etkö huoli? Ethän sinä vaatine, että minun tulee sinulle hankkia tuo puuttuva itsetuntokin." — "Sinä et ymmärrä taiteilijasielua, isä, väännät sanani." — "Ole hyvä ja vastaa minulle selvällä norjankielellä: Huolitko siitä, vai etkö huoli? — Minä tosiaan olen niin pikkumainen, että pidän sitä lahjana, — huomioon otettava sekin. Jos tulet toimeen ilman minua, niin pidän sitä suurena helpotuksena."

Endre tuijotti lattiaan ylpeän resigneeratusti: "Niin monen taiteilijan on täytynyt taistelemalla raivata kyvylleen tie loukkaavissa ja alentavissa oloissa… Niinkuin äidin, joka taistelee lapsensa vuoksi, hän ei epäile nähdä nälkää, eikä kärsiä nöyryytyksiä." Liikutettu ilme värähti hänen kasvoissaan.

"Brrr… Hui hai, paljasta lorua! — Etkö sinä sen vuoksi nyt ole palannut kotiin, ettet kelvannut laulajaksi. Mikä taiteilija — lapsi — se sitten on, josta sinä jaarittelet?" — "Minä vaan olen erehtynyt siitä, mikä on kykyni, missä minä olen taiteilija, isä", — sanoi Endre itsetuntoisesti. — "Se sinun pitää aikanaan näyttää. Mutta siitä meidän molempain pitää olla selvillä, että toistaiseksi ei ole tietoa taiteilijasta, joka meitä ilahuttaisi, — eikä triumfeista! Ei muuta kuin surtavana hairahduksia oikeasta radasta, ja monta hukkaan mennyttä vuotta, joista mieluimmin emme puhu… Miten, Endre, eikö kävisi päinsä saada sinua kerran pysymään todellisuudessa?" — "Siinä tosiaan on proosallista kieltä, jonka vertoja saa hakea, — joka lakaisee ja karsii pois sekä uskon että toivon. Eipä se juuri anna semmoisia mielialoja, että tekisi mieli joksikin ruveta" — "Minä pelkään, Jumala paratkoon, sinun nyt sanovasi, että se uusikin taiteilija, jota vatsassasi kannoit, jo on tapettu. — Sillä kaikki mitä sinulla on — sekä se joka oli, että se joka tulee, — ovat olemassa ainoastaan mielikuvituksessasi… Koeta joskus, poikani, koota mielesi ja selvittää itsellesi, mitä sinä osaat, ja mitä et osaa. Tutki vakavuudella, onko sinulla vielä jotain, johon sinulla on niinkään paljoa tahtoa, että se ei katoisi loruksi ja tyhjäksi… Kuule, Endre", — keskeytti tohtori puheensa hieman miettien, — "minä ehdotan, että sinä otat minulta työtä, jotta voit sanoa ansaitsevasi ylläpitosi, — ei muuta kuin että kirjoitat puhtaaksi, siivolla käsialalla, ymmärräthän, — tästä päiväkirjasta joka päivä kaksi sivua. Minun on vaikea siihen käyttää omaa aikaani. Ota se mukaan huoneeseesi. Mutta näytä minulle, mitä olet kirjoittanut, joka lauvantai-aamu, ja ilman että minun tarvitsee sinulle sitä muistuttaa. Jääköön tämä meidän kesken." — "Saat uskoa, isä," — puhkesi Endre sydämellisesti, — "minä en ole tunteeton. — Minä näen, — käsitän koko hyvän ajatuksesi, — vaikka en juuri"… "Tä tä tä tä… Mitä loruja taas… Mene nyt poikani, ei minulla ole aikaa —"

Tohtori näytti miettiväiseltä ja puhdisti silmälasejansa; kasvoissa oli jotain kiiltävän hikistä, kun hän tarkasti laseja päivää vastaan. "Huhu jaa"… Hän otti lakkinsa, — lähti ulos pihamaalle ja keskusteli renkipojan kanssa, koska leikattaisiin ohrapelto puutarhan jalasta. Hän ei huolinut tavata Benteä, jota hän tiesi vaan kiusaavansa, ja arkihuone Endreineen oli käynyt hänelle vastenmieliseksi.

Hän kuuli pyöräin jyrinää, kun Thekla tuli alhaalla tiellä, ja kuinka Massi, Arnt ja Minka pitivät elämää ulkona portailla ja ottivat tulijaa vastaan. Thekla ajoi tähän aikaan sahalta aina vaunuissa; odotettiin parin kuukauden kuluttua pientä perillistä. Puhuttuaan ohrasta, tutkittuaan puutarhan aidassa paria mädännyttä sälettä ja annettuaan niistä määräyksensä, tähysteltyään päärakennusta, josta vesiränni oli katkennut, vaelsi hän puutarhaan ja pisteli keppiänsä kivijalan juurella olevaan multapenkkiin. Kjelin rattoisa ääni kuului silloin tällöin akkunasta; hän kyllä osasi sutkauttaa jos jotain mielialan vilkastumiseksi. Nyt alkoi Endrekin vilkastua, pitää korkeamman tyylistä esitelmää, siltä kuului —.

Äkkiä kuului ohkunaa, parkaus ja —, tohtori kuunteli, — ikäänkuin jotain olisi pudonnut. — Hän syöksyi sisään; mutta ovessa tuli Minka vastaan, ja kuiskasi hyssittäen, että se oli Endre, joka näytteli Hamletia. Suupielet väärässä, ikäänkuin jotain karvasta sylkien, seisahtui tohtori katselemaan.

Siinä istuivat kaikki, Kjel ja Thekla mukana katsojina, kuinka Endre puoleksi makasi lattialla ja kuiskasi pidätetyllä intohimolla… Kiduttava, verinen itsensä ivaaminen värisi kasvoissa ja äänessä. Se että huolimatta kaikesta tahdostaan ja tiedostaan ei voinut, — intelligentisti älyävä ja kokkapuheinen epätoivo oman voimattomuuden vuoksi vavahteli hänen huulillaan. Hän istui perikatonsa partaalla, kasvoissa sanaton, hiljainen, väreilevä hymy — murtunut toimintakyky nerolahjain loistossa, — ja katsoi heihin niin avuttomana…

Tohtorin kasvoissa väänteli ja vavahteli. Tuohan oli Endre itse — kaikessa kurjuudessaan…

Tohtori kääntyi jyrkästi pois ja veti Benten mukanaan: "Ehkä… ehkä — — tämähän tosiaan näyttää joltain… Meidän täytyy joka tapauksessa tukea, auttaa vähän… Sinun täytyy lohduttaa häntä, raukkaa… Tuo oli, ikäänkuin hän olisi maannut paistinpannussa —" — "Jumalani, mikä surkeus!" — pukesi Bente. — "No no, eukkoseni… Meidän täytyy tukea häntä, — parhaimman mukaan puhaltaa häneen rohkeutta ja itseluottamusta. Ja saada hänet hieman vauhtiin… käskeä ihmisiä luoksemme. Meidän ensi sijassa tulee häneen uskoa, heidän tulee se nähdä…"

* * * * *