— Kjel oli ulkona ruokakammiossa äitinsä luona ja veteli nahkaansa hunajakakkoa — vast'ikään kaupungista saapunutta, palan painimena vasta kirnuttua voita, — pienelle lautaselle oli pantu samaa herkkua Theklaa varten, joka lepäsi salissa sohvalla. Kjel söi ja lausui näin kahden kesken mielipiteensä veljestä. — Hänessä tietysti olivat liitokset löyhtyneet, — kamalasti löyhtyneet… Mutta semmoiset lahjat!… "Häntä on tietysti sääli. Mutta aivan selkänojaa vaille ei hän jää nytkään. Noch ist Polen nicht verloren… Sikamaisen hyvää äiti — ja tänään kirnuttuako voi? — minä luulisin, että tämä on Theklalle terveellistä. Hän pitää kauheasti hunajasta, — kaikesta jossa vaan on hunajaa" — Berthea juoksi sisään. — "Alaalla on sähkösanoman tuoja, — sähkösanoma sinulle, Kjel…" — "Käske poika tänne. Muutoin hän mielestäni olisi voinut jättää sen alas tehtaalle, niinkuin hän tavallisesti tekee sen sijaan, että olisi juossut kintereilläni tänne asti… Täällä tahdon olla rauhassa —"
Sähkösanoman tuoja ilmestyi vähän päästä ruokakammion oveen, ja Kjel pureskellen avasi sähkösanoman kyökkiveitsellä. Hän tuijotti siihen hieman pitkään; mutta pisti sen sitten välinpitämättömänä ja huolettomana sivutaskuunsa. Benteen iski, että pojan kasvoja hänen lukiessaan hetkeksi ikäänkuin verhosi harmaa varjo, mutta se kai taas oli hänen, Benten, tavallista pelkoa…
Kjel nielasi äkkiä hunajakakon tähteet ja tarttui lautaseen. "Nyt riittää äiti, Thekla ei jaksa enempää… aivan riittää, — riittää, minä vakuutan, äiti… soh, anna kun vien nyt… Voitko arvata, mitä se oli?" — pysähtyi hän äkkiä. — "Pankinjohtaja Wahlilta itseltään, joka matkustaa tänne ylämaahan, — aikoo itse personallisesti tutkia tätä piiriä… Häntä täytyy pitää hyvänä, ymmärräthän. — Jos kovalle ottaa, niin saatte pyytää hänet tänne tekin —. Hän ajaa kotiin minun luokseni suoraa päätä rautatieltä. Se on noin kello kolmen tai puoli neljän aikaan"… Kjel vilkasi kelloaan ja mietti. "Aika on tä perällä, mutta mustalla hevosellani ja isän kääseillä… Saatte kyyditä Theklan kotiin heti päivällisen jälkeen, äiti", huusi hän.
Viiden minuutin päästä pyörivät kääsit jo tiehensä.
— — Puoli kahdentoista aikaan aamupäivällä, keskellä viimeistä opetustuntia, näki Schulteiss kouluhuoneen akkunasta Kjelin ajavan ohjakset kireellä tiukkaa ravia tohtorinmäkeä alas… Se oli hänelle yhdentekevää. Enemmän hän olisi välittänyt vaikka variksesta taikka lentävästä hyönteisestä. Kurkistellessaan alituisesti ulos ikkunasta tahtoi hän vaan päästä selville siitä, alkaisiko hra Varberg nyt saapua päivällisillekin, — päästä oikeaksi perheen ystäväksi… Maanantaista saakka, jolloin hän oli saapunut niin likellä päivällistä, että tohtori oli pakottanut hänet jäämään aterialle, oli tuo mahdollisuus raskaasti painanut Schulteissin hermoja. Varberg oli kuitenkin suven kuluessa tähän saakka tyytynyt ainoastaan kahvi- ja teeaikoihin, jotka tosin kyllä aina vastustamattomasti päättyivät noihin syvämietteisiin kävelyretkiin Minkan kanssa. Tuntui siltä, ettei tuo herra nyt enää halunnut suurempaa kriitillistä yleisöä, vaan mieluummin vältti jokaista, joka saattoi puuttua hänen puheeseensa kesken hänen leimuavan intresantteja purkauksiaan korkeammista mystillisistä henkimaailmoista… Alttiin naisoppilaan, — sielunsa puolesta nujerretun olennon, — henkisen orjan hän tahtoi saada Minkasta, — meedion kokeitansa varten… Mutta hän, — Schulteiss, ei aikonut antaa perää, vaan riistää Minkan hirviöltä, — taistella viimeiseen saakka… Eikö hän muka tietäisi, mitä Minka ajatteli, eikö hän tietäisi, mitä Minka tunsi, — saattoiko kukaan kuiskata, tunkeutua Minkan sisimpään olentoon niinkuin hän. — Minka ei rakastanut Varbergia, vaan vihasi häntä. Mutta huomatessaan sitten Minkan hartautta kesken pelkoansakin ja uhmaa, — kuinka hän aina kohtasi Varbergin ikäänkuin vieraana ja pelokkaana; mutta kuitenkin joka kerta seurasi häntä kuin tahdoton. Ja kun hän sitten perästä päin yllätti nuo hypnotisoidut katseet — jälleen ja yhä jälleen tuon saman, — yhä tuon saman…
Hänen täytyi kutsua Minka takaisin itseensä, — ulos tuosta kauheasta erootisesta sokaistuksesta… näkemään hänen — hänen — ojennetun kätensä…
… Ilmestyi joku kauas tien alapäähän, säännöllisesti heiluttaen ohutta kävelykeppiä. Hän pysähtyi eräässä mutkassa ja katseli seutua. Se ei ollut Varberg! Oih! Miten se kevensi… Nuori mies —. Hän suuntasi kulkunsa tohtorin talolle.
Berthea tuli kuin sattumalta häntä vastaan käytävässä. "Pyydän saada tervehtiä laulaja Baarvigia, neiti!… Nimeni on Finsland, — ylioppilas Finsland… Huhu kertoo, että ystäväni Endre on saapunut." Berthea kumarsi vastatervehdyksen, kiiruhti arkihuoneen ovelle kutsumaan Endren ulos, kääntyi jälleen ylioppilaan puoleen ja lausui tyylikkäällä kohteliaisuudella: — "Olkaa hyvä, ettekö suvaitse astua sisään… Kyllä hän on… Minä kohta…" Berthea riensi ulos ja kohtasi Minkan, joka kattoi pöytää. "Ylioppilas, Minka, joka tahtoo tavata Endreä, ja nyt juuri päivällisen edellä, — minun täytyy lähteä ilmoittamaan äidille"… Kuului pian äänekkäitä siivekkäitä tervehdyshuudahduksia arkihuoneesta, ja Endre esitteli suurella juhlallisuudella kirjailijan ja runoilijan Alver Finslandin: "Äitini, — sisareni Minka, — samoin Berthea…" Finsland oli oleskellut Dresdenissä osan talvea stipendillä. Endre oli aikonut esittää erään hänen lauluistaan siinä konsertissa, josta ei tullut mitään. Hän oleskeli nyt setänsä Finslandin, lauttaustarkastajan luona, viimeistelemässä muutamia runoja.
Rouva Baarvig tarkasteli häntä miettiväisenä. Tämä oli siis Endren laatua nuori mies, joka tosiaan oli päässyt esille… Päivällispöydässä ei rouvalta jäänyt huomaamatta, että hänen olennossaan oli elämän taisteluvalppautta; hän oli huomaavainen heitä kaikkia kohtaan, asettui vaatimattomalle puolustuskannalle tahi puuttui itseensäluottavasti puheesen, miten kulloinkin sopi — piti kaiken aikaa pientä pilaa Berthean kanssa, samalla kun hän imartelevalla tarkkuudella kuunteli pienintäkin Minkan huomautusta.
Oli niin omituista nähdä tuon pienen hyvärakenteisen pään, leveän otsan ja kasvojen alaosan, joka oli itara ja viekas. Nuo eivät oikein näyttäneet kuuluvan yhteen; olisi tehnyt mieli jakaa nenän kohdalta kahtia… Kylmistä sinisistä silmistä ja niiden nopeasta ymmärtävästä katseesta tunsi heti hänen lämpöisen käytöksensä ja olentonsa kautta, kuinka äärettömän paljon itsekkäämpi ja kylmäverisesti arvostelevampi hän oli ympäristöänsä kohtaan kuin Endre, poika parka, saattoi koskaan olla.