— — Molemmat herrat istuivat sitten sangen vilkkaina huvimajassa, jossa sikarinsavu pöllysi. Sielläkös sateli uutisia kirjallisuuden ja taiteen alalta loistavin neronleimauksin, ja päivän koryfeoita nyljettiin arvostelun kiirastulessa; kuuluisia nimiä kumottiin ja pyyhkittiin pois kuin oksasta lehtiä. Berthea pyörähteli spireapensaan ja kukkapenkkien ympärillä siksi lähellä, että hän hyvästi kuuli. Ja nyt tuotiin kahvi heille alas huvimajaan.
"Berthea, — tuleppa tänne Berthea", nyökkäsi ja viittasi Endre salaperäisesti, — "sinä, viekas sisareni"… Berthea intti innokkaasti vastaan: — hän ei ollut ensinkään viekas, Endre vaan muisti hänet siitä, kun hän oli pieni!
— "Kuule, Berthea," — Endre huiskutti hänen soman esiliinansa kulmaa, — "etkö luule, että voisit hankkia meille vähän enemmän lentoa kahviimme, esimerkiksi vähän semmoista — pieniin laseihin?" Berthea nauraa tirskui runoilijan puoleen, valoisat kasvonsa ilosta loistaen, ja nopeana kuin nuoli hän juoksi matkaan, kooten sinisen suvihameensa ylös pumpulisukkiensa ja kepeitten kenkäinsä ympäri.
Hän palasi takaisin mukanaan pieni pullo konjakkia tohtorin matkalippaasta, ynnä laatikko tulitikkuja ja punainen vahakynttilä korupöydältä sikarien sytyttämiseksi. "Sisareni Berthea, — voitit rohkeimmat toivoni." — "Niin, se nyt on sen vuoksi, kun olet juuri tänään palannut kotiin", — sanoi Berthea ja vilkaisi veitikkamaisesti Finslandiin. — "Muistan sinut kyllä, Endre, — jos tänään teen puolestasi jotain, niin vaadit sen huomenna oikeutenasi… Odottakaa vähän"… Hän raappasi valkean tulitikkuun ja sytytti Finslandin eteen kynttilän. — "Onko siis minun suhteeni vaara pienempi?" — sanoi Finsland leikillisesti. — "Yhden kerran vain, — sillä en suinkaan minä aio raappia teille valkeata, jos tulette toistekin." — "Tulen varmaan… Te näytätte niin viehättävältä kuin nuori neito Suruton." — "Onko se joku satu?" — "Ei, juolahtihan vaan samalla mieleeni." — "Mikä hän oli?" — "Nuori suloinen neitonen, jolla ei koskaan ole ollut, — niin, miten sanoisin, — jolla ei vielä ole koskaan ollut — minkäänlaista hammaskipua sydämessä, neiti." — "Oh!" — Berthea katsoi loukkaantuneena alas pöytään, ikäänkuin hänellä kyllä — vaikk'ei viitsinyt vastata.
"Neitoselleni äkkiä selveni kerran, ettei hänen koskaan enään pitänyt raapaista tulta herroille, — ei ainoallekaan lukuunottamatta vanhaa hampaatonta pastoria. — Ja se juuri on sadun moraali… ettei koskaan pidä raapaista valkeata; neitonen voi niin helposti polttaa sievät —" — "Voi Herra mimmoista lorua" —
Tyttö jäi seisomaan, hypistelemään ja kääntelemään Endren hattua, joka oli kivisellä pöydällä.
"Odota, niin pistän siihen ensimäisen neilikan, joka on puhjennut," — keksi hän äkkiä ja juoksi neilikkamaalle. Finsland sieppasi hatun päästään ja juoksi perässä: "Ettekö voisi antaa minullekin samalla, niin olisimme yhtä juhlallisia molemmat." — "Enpä minä juuri tiedä, — enhän minä ole teille luvannut," — vastasi Berthea nokkavana ja koketisti, mutta jäi äkkiä nolona seisomaan, kun Finsland odottamatta kääntyi pois leveältä hiedoitetulta käytävältä.
Hän oli nähnyt Minkan mustasilmäisen, ruskeanpunaisen pään ja kauniin niskan taipuvan pensaiden yli.
"Koska sisarenne on niin koppava, niin käännyn teidän puoleenne, neiti Minka" — hän huuti. "Minä olen pyytänyt häneltä jotain somaa hattuuni… Minä näen teistä, ettette pidä neilikoista… Raakoja, alhaisia kukkia, löökin sukua. Nostavat kyynelet silmiin, kun niitä haistelee… Ainoastaan nuoret perin kokemattomat tytöt voivat niistä pitää… Taikka hurjat neljänkymmenen vuotiaat… Sen vuoksi niillä pettävätkin niin julmasti" — hän katsoi Minkaa merkitsevästi silmiin, — "ne järkevät kylmät naiset, jotka tahtovat matkia rakkautta, — väärentää intohimon — —. Ne tarjoovat kuumaa, kuluttavaa polttoa kaiken — kaiken — sen sijaan, jota niillä ei ole… Minä vakuutan teille, että minä äkkiä sieppaisin hatun päästäni nähdäkseni, eikö se ole ilmitulessa, jos tietäisin että siinä on neilikka." — "Mutta tehän olette hermostuneempi kuin nainen, hra Finsland," hymyili Minka. "Minä koetan valita paljaita laupiaita kukkia, jotka eivät saa mielikuvitustanne semmoiseen kiihkoon." — "Älkää moittiko mielikuvitusta… ilusioonia! — Se on elämä, neiti," — huudahti Finsland kiihkeästi. — "Kuta voimakkaampi se on meissä, sitä intensiivimmin elämme; — sitä loistavampina ja elosta hurmaantuneempina hyörimme auringonpaisteessa, siihen — siihen… niin, sanokaas, neiti — saippuakuplaan, joka piirittää tyhjyyden suurta mustaa kuilua"… "Ja noin puhutte te, joka olette runoilija? — Ja nyt? — Kun melkein voidaan käsin tarttua henkimaailmaan"… huudahti Minka vakuutuksella. "Meillähän on siitä epäämättömiä vastauksia"…
Raskasmielisyyden vivahdus sekaantui Finslandin hymyyn.