"Parhaan vastauksen olemisesta antaa kuolleen pääkallo. Se aina vastaa niin totta ja selvään: — Ei mitään — musta kuilu… Ei, saippuakupla — onhan sekin usko. Se on jokaisen elämänlaulu, — jokaisen kauneusmielikuvite… Ja sen monenkertaiseksi tekeminen, — sen tekeminen niin loistavan kauniiksi ja värikkääksi, — niin täydeksi onnen lupauksia, että me matoiset lapset kuitenkin hetkisen riemuitsemme, — se on tarkoituksemme… Se on, minä puhallan tuon kuplan ensin itselleni — ja sitten muille! — Ja onhan se tyydytystä tuottava työ", lisäsi hän ivallisesti, — "vilkuttaa vähän auringonpaistetta pimeään kuiluun… Olemmeko muuta kuin perhosia, jotka tiellä ennätetään, — miks'emme lentäisi, liiteleisi, niinkauan kuin voimme"…
Minka viehättyi vähitellen, sitä myöden kuin hän puhui, uuteen mielialaan, — uuteen maailmaan, jossa tämä nuori mies, jonka pää asui niin kauniisti hartioilla, näytteli ja näytteli hänelle niin surumielisellä tiedolla, kuinka kaikki oli niin kauniissa välkkyvässä kullankalpean auringonlaskun hohteessa, niin omituinen katoavaisuuden kuolonkaameus allaan. Kuinka rikas tuolla runoilijalla oli sielu, kuinka onneton hän oli syvine näkyaloineen. Katse niin uhmaavan satiirinen…
He olivat vaipuneet syvälle tähän aineeseen, kun Berthea tuli astuen heitä kohti, olkihattu niskassa ja ryhdissä jotain merimiesreipasta. Hän hairasi suuhunsa milloin mustan, milloin punaisen viinimarjan. "Hengistäkö te?" hän kysäsi pisteliäästi. — "Niin, sillä kun Minka alkaa haastaa hengistä — yhdessä insinööri Varbergin kanssa, — niin pidän minä aina varani." Hän kohotti raskasta punaista viinamarjaoksaa. "Minä vaan syön, minä" — pakisi ja pureskeli hän raikkailla valkoisilla epätasaisilla hampaillaan. — "Mutta Minka hän ajattelee — Kuules Minka," hän sanoi salavihkaa hiljaisemmalla äänellä pensaan takaa; — "näin juuri Varbergin alhaalla tiellä. Hän varmaan käy levottomaksi, kun kyselee sinua, eikä tapaakaan. Käskenkö minä hänet tänne alas?" — "Ei, ei toki, Berthea"… Minka löi asian leikiksi väkinäisellä naurulla — "niin mahdottoman hauska hän ei ole" —
Berthea hyräili itsekseen, hairaili sieltä täältä pensaista marjasen ja poistui ylöspäin. Vähän myöhemmän hän riensi ylös puutarhaportille ja astui sitten nopeaan ruoka-aitan ohi maantielle… "Kyllä kai — Minka tosiaan ajattelee, että minä aina jään lapseksi, — että hän yksinään"…
Hän astuskeli edemmä, kunnes kohtasi Varbergin: — "Tehkää niinkuin minäkin, minä lähdin tieheni, Varberg… Kaiken iltapäivää eivät ole muuta tehneet, kuin tuolla alhaalla puutarhassa pohtineet elämänkysymyksiä, Minka ja eräs runoilija, jonka nimi on Finsland — Alver Finsland… Oletteko ennen kuulleet semmoista nimeä —. Alver, — niin, mutta se on kuitenkin sievä nimi. — Hän kyllä tekee lopun kaikista henkivehkeistä ja Minka on kerrassaan muuttanut uskoa, — suorastaan hurmaantunut… Minä tulin sinne kovin epämukavalla ajalla… Mutta koettakaa nyt te, Varberg, ehkä teillä on hauskempi heidän seurassaan — Niin, hyvästi nyt, Varberg, minä lähden niemelle isää tapaamaan."
Hän nykäsi hattua vielä enemmän niskaan ja riensi pois, kurkisti sitten taakseen, näytti kieltä Varbergille ja tirskui ja oli mielissään.
— Varberg ilmestyi puutarhan yläpäähän. Hän astuskeli ja pisteli kepillään kukkamaihin odotellessaan, että Minka tulisi… Ei epäilemistäkään, etteikö Minka tuolta alhaalta nähnyt häntä vielä paremmin, kuin hän näki Minkan; mutta aina hänen päänsä kääntyi pois.
"Tässä, Varberg, — kirsikoita"… Massi tuli reippaasti hänen luokseen ja tarjosi hänelle kopasta. — "Minä ja Arnt olemme noukkineet puusta äidille päivällisestä asti. Endre on tullut, ja tiedättekös, eräs runoilija… Ne ovat kaikki tuolla alhaalla… Hän asuu tuolla toisella puolen lauttaustarkastajan luona tämän vuoden, eikä runoile mistään muusta kuin virrasta, — meidän virrastamme," — selitti Massi.
Varbergin ilme kävi teräväksi. Hän seisoi epäröiden, ennenkuin hän verkalleen astuskeli alaspäin ja antoi esitellä itsensä. Sinne oli Schulteisskin, jota hän ei voinut sietää, tullut pakisemaan Endren kanssa… Minka tervehti niin tavattoman ystävällisesti kauneilla valkoisilla hampaillaan, ikäänkuin erittäin hyvää tuttua, mutta hänen huomionsa oli muutoin kokonaan kiinni keskustelussa. Ja Endre tervehti sangen herttaisesti, jota vastoin runoilija ainoastaan hieman nyökkäsi päätään kesken puheluaan Minkan kanssa.
… "Ja sitten — ennen kaikkea, neiti, — se on epäkaunis," — intoili Finsland, — "henkiusko on epäkaunis… Elämää rasittaa jokin varjoton, väritön, painoton pelotus, — jokin, josta ei ole oikein tehty loppua, — kuollut, joka ei ole kuollut muuta kuin puoleksi… Elämän lopun sijaan jotain sitkeää limaista, kosteata, henkäys haudan ilmaa. — Kun Caesar, Homeros, Shakespeare, Göthe, ja Byron ovat kuolleet, niin täytyisi heidän muka perästäpäin hiipiä öisin pitkin sääriämme kuin kylmät sammakot." — "Niin, niin, niin" — huudahti Schulteiss kiihkeästi mielissään. — "Ja sitten on muka kaikenlaisilla henkisillä puoskareilla oikeus kutsua heitä kuin kellonnuorasta, — Napoleonia ja Hannibalia ja Fredrik Suurta, Dantea ja Virgiliusta —. Suvaitkaa, — mitä — — ettekö usko, hra runoilija, että tämä juuri saattaisi olla se helvetti, johon he ovat tuomitut, — heidän kiirastulensa" —