"Rumaa, rumaa kaikki," — irvisti Finsland. "Ei kukaan etevämpi henkilö siitä mitään maksaisi, — eikä uskaltaisi rintaansa puukolle joutuakseen sitten kierteleväksi, huokailevaksi hengeksi, joka pelottelee talonpoikia ja lapsia." — "Niin, jos asia tuomitaan kauneuden kannalta, niin" — huomautti Varberg ivallisesti; — "minä luulin, että tieteellinen kokemus ja tosiasiat tässä saisivat" — "Jos pidämme kiinni kokemuksesta," — kimitti Shulteiss pensaan takaa, — "niin on se sangen silmäänpistävää ja merkillistä, ettei mikään henki vielä ole koskaan ottanut rahoja jonkun pankin kassasta. Se olisi niin mukavaa kasööreille, joilla on vaillinki — he, he he, — kääntää huomio meedioihin, vanhat noitajutut uudistuisivat ajanmukaisessa muodossa." — "Flammarionin kaltaiselta mieheltä, — tähtien tutkijalta, — tiedemieheltä — ei ainakaan voitane kieltää pätevyyttä," — jatkoi Varberg järkähtymättä, — "hänen 'Asutut maailmansa'"… "Niin aina, niin aina, hra Varberg, kyllä ne tunnetaan" — iski Schulteiss kiinni purevasti… "Nuo asutut maailmat, joissa meitä kuoleman jälkeen kuljetetaan pallosta palloon, samalla tavalla kuin laivuria ylennetään yhä isompaan ja isompaan laivaan."
"Ja minä arvelen, kuta vähemmän henkeä, sitä enemmän henkiä", — päätti Finsland hienosti halveksien. — "Kyllä varmaan sitä voi tehdä pilkkaa ja laskea kokkapuheita parhaastakin. Se on niin helpolla ostettu voitto, hra runoilija; — etenkin kun mielikuvitus on vahvin puoli," — sanoi Varberg kylmästi. Minka sai nopean katseen ja tunsi niin hyvin, — että jos hän uskaltaisi… "Helpolla ostettu — Helpolla ostettu"… Schulteiss nielaisi innossaan. — "Minäpä sanon teille jotain," — hän myhähti ja leuka venyi halveksivan suipoksi. — "Uskontojen perustajat ovat aina olleet hengen miehiä. He eivät ole koskaan repineet alas kuolemattomuuden odotusta, — he eivät ole koskaan tarjonneet paljasta mitätöntä toisintoa… laivuriylennyksiä… Heidän syvin viittauksensa on aina tarkoittanut tietoisuusmuutosta siksi, jota emme käsitä, — jos niin tahdotte, hra… hra Varberg, johonkin semmoiseen kuin tuo teidän niin sanottu 'neljäs ulottuvaisuutenne' on, johon käsityksemme eivät enää ulotu. Eikä ainoastaan neljänteen, vaan viidenteen, kuudenteen, seitsemänteen ja niin edespäin ad infinitum." — hän kiljui. — "Jotain semmoista näyttää Muhamed ennustavan, kun hän puhuu viehättymisestä kautta monen taivaan, ja sitä lienee Paavali tarkoittanut sanoessaan, että hän näki ja kuuli asioita, joita ihmiskielin ei voida lausua"…
"Jokainen saa uskoa, mitä hän voi uskoa", — alkoi nyt runoilija. "Minä uskon, että seison tässä ja syön mitä makeimpia kirsikkamarjoja yhdessä neiti Minkan kanssa. Entä mitä te uskotte, neiti?"—"Hengistäkö?— Olen samaa mieltä kuin tekin, etteivät ne juuri ole runollisia ajatella… Eivätkä järki hauskojakaan," — lisäsi hän uppiniskaisesti ja pisti päänsä kokonaan pensaan sisään tavoitellessaan marjaa muutaman oksan alta. — "Mutta voivathan ne siltä kyllä olla olemassa," — lisäsi hän perästäpäin pelkurimaisesti torjuen; hän aavisti ja oli näkevinään Varbergin ankaran ilmeen ja uhkaavan katseen. — "Ja vähän vielä, Minka," sanoi Endre, joka ei ensinkään käsittänyt asemaa… "Jos nyt kerran täytyy uskoa tuommoiseen, — niin miks'emme kerrassaan usko yhteen ainoaan suureen henkeen, Jumalaan, kaikkien näiden erikoishenkien sijasta, — muutoin joudumme suoraa päätä neekerien kannalle, — Älä suinkaan anna tuon runoilijasielun vietellä itseäsi epäuskoon, sen sanon sinulle"…
— — "Minusta tuntuu, hra Endre," — lausui Schulteiss ja hieroi tyytyväisenä käsiään, kun he nousivat ylös teelle, — "että hra Varbergia on nolattu tänään oikein perinpohjaisesti… Ehe — ehe, hän on tämän seudun suuri populäärifilosoofi. Ja — ja te näsäytitte häntä mainiosti noilla erikoishengillä."
"Minäkö, — näsäytinkö minä Varbergiä — —. Soo? — minäkö —"
"Ah kerrassaan mainiosti. Te osasitte naulan päähän. Neiti Minkalle ei koskaan olisi voinut sanoa sattuvampaa sanaa… Ja runoilija-ystävänne, minä kumarran kunnioituksella. Kun katselee noita molempia vastakohtia — —. Ehe — he, — — po-pu-läärifilosoofia ja tätä hengen miestä… ne ovat kuin vuori ja kuilu — vuori ja kuilu"…
— Minka tunsi illan kuluessa Varbergin silmät yhä kylmemmiksi ja kylmemmiksi ja yhä enemmän uhkaaviksi. Hän oli kylmässä hiessä ja teki itsensä nöyräksi kuin koira hänen tahtonsa ja aavistetun viittauksensa edessä, väkinäisellä ystävällisyydellä hän koetti alkaa keskustelua ja osottautua erittäin huomaavaksi. Minka oli kauhistunut — mielettömän pelon valtaama noitten mykkäin ankarain kasvojen edessä, jotka kurittivat ja komensivat häntä syvälle hermostoon saakka. Kaikki tuo kammottava synkkä mystillisyys, joka väikkyi hänen kiihotetussa mielikuvituksessaan, kaikki nuo pimeät ullakkonäyt, joilla hänet oli nujerrettu ja teljetty, — tänään hän oli nähnyt kellarinoven raoittavan hyväilevälle auringonpaisteelle, jossa oli hurja päiväilo, — ei mitään pelkoa, ei mitään auringon ja maan välillä! Hän istui ja säesti sormenpäät kuin tulessa ja suonenvedoissa Endren laulaessa.
Kun Endre juuri lauloi erästä loistonumeroaan, niin ilmestyi Varberg äkkiä pianon ääreen aivan Minkan viereen. "Uskallanko vaivata teitä, neiti Minka, pyytämällä teitä tuomaan minulle sen kirjan, jonka hyväntahtoisesti lupasitte panna minua varten talteen?" — lausui hän lyhyeen, kun laulu oli päättynyt. Tuo leikkasi kuin kylmä sahanterä. Minka juoksi yläkertaan, etsi piironginavainta, vaikka se oli suulla, ja toi vaatekantisen kirjan, joka sisälsi spiritistisiä muistoonpanoja. Hän näki Varbergin seisovan hämärässä ulkona porraspäässä, hattu ja päällystakki yllään.
"Mutta Varberg, miksi lähdette noin luotani?" — lausui hän pelokkaasti. — "Ja sitä te kysytte, Minka, — vaikka olette kehnolla naurulla ja ilkkunalla pettänyt kaiken sen, joka henkisesti sitoi meidät yhteen." — "Mutta rakas Varberg, jos olisin tiennyt, että rahtustakaan välititte siitä, että me nauroimme" — "Että me nauroimme… runoilija ja neiti Minka, te nyt siis olette me — sama firma: — me"…
Hän lähti astumaan alaspäin, katsomatta Minkaan; mutta pysähtyi äkkiä, ja Minka tunsi hänen kätensä varmana ja raskaana olkapäällään. "Että te uskalsittekin — uskalsittekin sen!" Säkenöiden katsoi hän Minkaa silmiin aivan läheltä, — tiukasti… kovapintaisen masentavasti — huulillaan tuo hiljainen, varma hymy, joka aina lopulta lannisti Minkan tahdon. Minkan kiihottuneeseen mielikuvitukseen alkoi muodostua jonkinlainen käsitys viheriäsilmäisestä tiikeristä… Käsi painoi raskaammin ja raskaammin… ja tuntui siltä, ikäänkuin se olisi tahtonut painaa hänet polvilleen. Minka hymyili rävähyttämättä silmiään, — tiesi voivansa tyydyttää hänen turhamaisuutensa, — voivansa pitää häntä ihailijanaan, — jos hän vaan tahtoi ruveta oikein lannistetun nöyräksi, — antaa hänen jälleen tuntea rajattoman valtansa ylitseen. Hän tunsi, kuinka Varberg nyt toisella kädellä kevyesti siveli hänen ohimoaan, ja kuinka lievän helppoa olisi ollut antaa perään…