Mutta tänä iltana heräsi hänessä kapinahenki kuin äkkivihuri, — ja hän riuhtasi itsensä äkkiä valveille: "Tietysti, tietysti," hän huudahti — "minun tietysti pitäisi muistaa totella, kun sinä vedät kellonnuorasta." — "Kellonnuorasta… Sopiiko se nimeksi henkiselle yhteydellemme, välisellemme magneetiselle johdolle?" — "Itserakkaudellesi ja tiranniudellesi," — puhkesi Minka. — "Minka!" — "Minä sanoin kellonnuora, ja minä tarkoitin kellonnuoraa!" — "Ole varuillasi. — Minä pelkään, että kielesi on leikkaamaisillaan poikki tuon nuoran, mikä se sitten lieneekin." — "Minä en tahdo, että minua kohdellaan kuin tahdotonta kalua," — huuti impi, — "minä en tahdo, — minä en tahdo" —
"Tahdotontako —. Vai niin… Ikäänkuin en puolella silmällä näkisi, mitä neiti oikeastaan tahtoo, — saada vapautensa lentääkseen ja suristakseen sitten tuohon uuteen runoilijatuleen — taikka oikeammin kynttilään."
Minka tunsi jälleen tuon uhkaavan kipinöivän katseen. Se piti häntä kiini, ja hän tunsi, että hänen vastustusvoimansa alkoi horjua. Varbergin huulilla oli julma hymy, ikäänkuin semmoisen, joka on kiintynyt kiduttamaan eläintä ja samalla tekee havaintoja, ja hän sanoi kalpealla ilkkunalla: "Sinä voit saavuttaa sen, että olet minulle yhdentekevä, mutta tahtoni vallasta et voi koskaan päästä."
Minka äkkiä jälleen kuohahti, hänen huulensa vavahtelivat, hän väänsi itseään taaksepäin ikäänkuin suonenvedossa. "Oi jospa, oi jospa en koskaan olisi tuntenut sinua!" — hän huuti epätoivoisena, repäisi itsensä pakottamalla irti ja astui muutamia askeleita ikäänkuin paetakseen häntä.
Varberg hymyili vahingoniloisesti… "Ole varma, ole varma siitä, sinä olet kuin lintu kädessäni, missä lepatelletkin"…
Hän nosti hattuansa korkealle, tervehti ivallisesti ja lähti reippaasti astumaan.
Minka tuijotti kummastuneena hänen jälkeensä, kunnes hän taakseen katsomatta hävisi mäen alla.
* * * * *
Tor, talonkoira uikutti ja haukkui ja päästeli kaikenlaisia rajuja kurkkuääniä. Se tervehti Kjeliä, joka leikillisesti huudellen pani sen hyppäämään keppinsä ja itsensä yli kiiruhtaessaan ylös portaita kohti. Portailla tarttui hän Massia vyötäisiltä ja heitti hänet edellään sisään. "Finsland, tekö täällä? — Hyvää iltaa… vainunnut jo Endren — runoilijanenä on hieno… Laulatteko te?… Eipä senkään vuoksi, etteikö meillä olisi tällä paikkakunnalla hieno nenä vähin kullakin — —. Hitto vieköön, aikaiseen täytyy sen nousta ylös, joka vetää meitä nenästä, hi hi hi —. Neroa, näettekös runoilija, on niin monenlaista… Semmoistakin, joka ei kirjoita värsyjä… No Minka, soita, soita jotain verratonta, — niin minä tanssin Schulteissin kanssa —. Ei vaan totta puhuen, Endre laulaa jotain oikein kaunista… Olisittepa nähneet hänen aamupäivällä näyttelevän Hamletia, runoilija, se oli kerrassaan innostuttavaa —. Ajatelkaas, kun minunkin kaltainen epärunollinen henkilö — oikea moukka semmoisissa asioissa, mutta eikös koskenut minuun niin että — — Apropos, äiti, olisiko sinulla ehkä antaa puolen lasia konjakkia. Ei sen puolesta, ettenkö olisi tänään juonut kylläksi jos jonkinlaista tavaraa. Mutta suoraan sanoen minä kaipaisin pientä rauhallista lasia juuri nyt — tai ehkä sen verran annat, että saan itselleni sopivan totin levätäkseni… Hummannut pankinjohtajan vuoksi koko päivän — monessa eri paikassa… Se ei ole niinkään helppoa… Minä seuraan sinua ulos, äiti. Sitä pyhää pulloa, josta isä antaa, sitä minä aion vähän pusertaa"…
Rouva Baarvig älysi, että poika tahtoi huojentaa mieltään. Aamupäivästä pitäen, jolloin sähkösanoma tuli ja Kjel oli maininnut pankinjohtajasta ja lähtenyt matkaan, oli tuska pitänyt rouva Benteä vallassaan ja rinta äkkiä kutistunut kokoon hengenahdistuksesta. Hänen korvissaan oli vaan kaiken aikaa soinut pankinjohtaja Wahl, pankinjohtaja Wahl.