Ulkona ruokakammiossa poika äkkiä potkaisi suoraksi säärensä —. Rouva näki, että hän oli kalpea, mutta niin iloinen, ettei hän mitenkään tahtonut voida itseään hallita. "Äiti, — se oli kova koetus… kovin ainakin minun elämässäni —. Mutta nyt olenkin voittanut… Huomenna on aikaa rehennellä, — tänä iltana tahdon levätä… Pankinjohtaja on minun mieheni, ymmärrätkös. Älä virka siitä sanaakaan — mutta kyllä hän nyt on minun porsaitani — —. Tuo on vakavarainen, tuo ei ole vakavarainen — allekirjoittanut Kjel Baarvig, — eikös se ole uljasta! Ja jos joskus vedän viivan näin päin," — hän teki liikkeen — "niin se merkitsee, että hänen tulee olla varuillaan… Huh, niin, — anna minulle nyt ensin pieni lasi kuivaa konjakkia, — se on perin tarpeen… Joskus voi olla sääli allekirjoittanuttakin, poikaasi, äiti. Ja nyt hän on uuvuksiin ajettu — uuvuksiin ajettu —; mutta muutoin varsin tyytyväinen," — hän hymyili.
Rouva Bente katsoi poikansa päivän nautinnoista jotenkin hämmentyneihin piirteihin. Hänen kielensä vähän kangerti hänen innokkaassa juttelussaan.
"Jaa-a, se teki hyvää! — Se on niinkuin loistava huippu kaikenlaisille epäiltäville laseille ja maljoille, äiti — —. En soisi sinua semmoiseen leikkiin, en vaikka mikä… Maailma ei ole hyvä, näetsen… Minusta tulee säästöpankin tirehtöri ennen joulua — —. Mutta en maar minä aio sinulle kertoa, millä tavalla olen tieni silloittanut, — en vaikka saisin — niin, käsitäthän sinä, ettei siinä mitään rikosta ole. Mutta näetsen, siinä on niin paljon, joka" — hän rypisti nenäänsä ja haisteli, — "ei kuitenkaan ole aivan sopusoinnussa hyveen kanssa — ei juuri ole hienon hienosti honettia —"
"Niin, näetsen, sanoakseni sinulle nyt suoraan, äiti; — mutta isälle et saa tätä sanoa, lupaatko sen! — niin tuli se sähkösanoma — en luule, että minusta juuri mitään huomasit, — niin sopimattomaan aikaan, ettei piru itsekään olisi keksinyt pahempaa, — ei maksunkaan edestä… Minä ajattelin heti, että pankinjohtaja oli kuullut kaupungissa yhtä ja toista hyviltä ystäviltä —. Ja sitten piti minun saada kolmetuhatta seitsemänsataa kruunua taskuuni, muutoin oli aivan turha lähteä häntä tapaamaan… Pankilla oli minun kuittini, että metsäkomppania oli ne maksanut kassaan, ja minun olisi pitänyt ne lähettää. Mutta ymmärräthän, toisen käden täytyy joskus toista pestä semmoisessa liikkeessä kuin minun on, — palkat, vähennykset ja muut sen tapaiset… Kolmetuhatta seitsemänsataa kruunua paikalla! — Taikka — Niin, se oli juuri tuo 'taikka'. Jos se vietävä sai epäluulon aavistustakaan, niin olisi hän alkanut kouhia täällä sillä tavalla, ettei varmaankaan olisi monta pystyyn jäänyt. Muuta neuvoa ei ollut. Minä Simonsenille minkä hevonen pääsi… Kolmetuhatta seitsemänsataa kruunua, Simonsen, kahdeksaksi päiväksi — — kunnes olen käynyt kaupungissa —. Siirrän siksi aikaa vakuudeksi koko lankkutarhan. Huh —. Kovassa he istuivat; — mutta ne irtaantuivat. Ja sitten kiiruumman kautta kotiin — — Minä mitä kohteliaimpana isäntänä —. Thekla juhlapuvussa — etevä ja arvokas emäntä, ja lisäksi vähän niinkuin sukua, näetsen… Mutta perästäpäin minä konttoriin riitelemään hänen kanssaan koroista kuin susi, — niin että lopulta hänelle nousivat veret päähän ja hän huusi, että pahemmassa pyykissä hän ei ole koskaan ollut. Hän oikein rupesi kunnioittamaan. Niin, olkaapa vaikka mikä muitten mielestä, minulle te kelpaatte, sanoi pankinjohtaja. Te ukkoseni rikastutte"…
Rouva Benten kasvoissa vavahteli, ja hän kaatoi lämpöisen veden pojan lasiin, niin että se valui yli reunain.
"Sinäkö äiti vai minä, kumpi tässä ei oikein ole vakavarainen tasapainon puolesta tänä iltana", — laverteli hän, — "hieman niinkuin epävarma, — vai mitä? Vettä täytyy kaataa paljon vähemmäksi — kas noin — puolet kumpaakin —. Nyt se käy päinsä"… Hän maistoi lasista lähtiessään pois.
Rouva Baarvig jäi seisomaan ruokakammioon penkin ääreen. Hän keinui levottomana edes takaisin ja veti tuon tuostakin raskaasti henkeä. Tämä varmaan oli hyvä alku siihen, mitä sanotaan huijaukseksi… Hän puserteli ja väänteli käsiään. — Poika parka, — sinä olet kaukana, liian kaukana, jotta äitisi apu enää ulottuisi. Akkunasta loisti kesäillan lakastuva hohde hänen masentuneihin, mielenliikutuksellisiin kasvoihinsa. Kuului keveitä, nopeita askelia ja Berthea pisti päänsä ruokakammion ovesta. "Varberg on lähtenyt, äiti! Minäpä luulen, että hän nyt sai kylläkseen, — eikä hänen enää tee mieli olla paljasta ilmaa. — Minka on kokonaan kiintynyt Finslandiin nyt," — intoili hän kertomisen kiihkossa, "kokonaan Finslandiin… Hän tuskin näki Varbergia tuon runoilijan vuoksi. Ne liitelevät niin korkealla että — — Ja Minka on hirveästi ihastunut siihen merkilliseen runoon, jota Endre lauloi… Varberg lähtikin sitten heti pois"… Rouva Benten kasvoihin tuli tyttären lörpötellessä yhä sietämättömämpi ilme. Nyt pisarasta juoksi yli reunainsa, ja ilmeeseen lensi kuin ylikuohuva epätoivo, joka puhkesi esiin äkkipikaiseksi kimahtavaksi korvapuustiksi. — "Ilkeä pikkumainen tyttö"… ja samalla tuli vielä toinen.
"… Tästä talosta on tullut —. Mikä paha on täällä päässyt vallalle," hän huudahti vavahtelevalla äänellä ja tytär kyyristyi itkien oven ääreen ja tuijotti kauhistuneena äitiin, joka vapisi mielenliikutuksesta. — "Mitä teen, minne katson, kaikkialle ikäänkuin tarttuu onnettomuus… Mutta minä sanon teille, — sinulle ja Minkalle ja Endrelle ja Kjelille, — että jos teidän on niin helppo olla välittämättä äidistänne, joka ei tiedä mitä hyvää hän voisi kylliksi tehdä edestänne, — joka ei muuta tee, kuin ajattelee ja pitää teistä huolta yöt ja päivät, niin saattaa tapahtua, että minäkin jonain päivänä saan kylläkseni ja silloin tehkää, mitä tahdotte, — lähtekää — lähtekää ulos tästä talosta — — Minä pidän Arntin ja Massin"… "Mutta äiti, — äiti!" ulvoi Berthea — "Nämä eivät ole minun lapsiani. Mitä välittää minusta Minka — ja sinä — ja Endre ja Kjel, — kun halunne sattuu johonkin… Jos voisin minäkin olla välittämättä teistä!"
Hän vaipui kyökkituolille ja peitti käsiin rajun itkunsa.