Thekla oli iltapäivällä yrittänyt monien sekä suorain että kierteleväin kysymysten kautta päästä selville siitä, mikä oikeastaan oli periaate Finslandin runoudessa. Ja Finsland oli kierrellyt, kaarrellut; Minka silminnähtävästi oli saanut hänen huomionsa.
… "Minä ajattelen", — puhkesi Thekla kuumasti, — "kuinka suunnattoman paljon hyötyä teidän kaltaisenne mies, jolla on sanan lahjat, saattaisi tehdä, — jos ryhtyisitte johonkin reformiasiaan, antaisitte yhteiskunnan hädän itseenne vaikuttaa… Sillä ette suinkaan tahdo kutsua itseänne henkiseksi ylellisyyskukkaseksi", lausui hän lopuksi pistävästi. — "Minun kukkani nimi on tyytymättömyys, — katoavaisuus — epätoivo… Ehkäpä joku, joka sen näkee, sitä haistaa, saa halun ryhtyä johonkin työhön"… "Teidän pitäisi keskustella tohtori Stenvikin kanssa, hra Finsland," — kehotti Thekla painavasti. "Uskokaa pois, siinä on mies, jolla on valppaat harrastukset, joka on sekä ajatellut aikamme kysymyksiä, että niihin — tunkeutunut… Hän teille avaa näkyaloja." — "Kuivaa minut ja panee minut rohtopurkkiin, — hyötykukaksi — lastenpulveriksi" — lisäsi Finsland.
Minka hymyili, niin että valkoiset hampaat loistivat; hän oli jo aikoja sitten Finslandin hengen ja käsityskannan perillä.
"Yhteiskunta huutaa ja parkuu apua, sen voin teille vakuuttaa", — intoili Thekla. — "No jaa, rouva, minä juuri olen yksi noita huutajia. Muutamat tahtovat ruokaa, toiset tahtovat kauneutta; — minä ruokin heitä — ja itseäni — niin hyvin kuin voin, näen nälkää ja laulan… Mutta mitä hyötyä te nyt teette, neiti Minka?" — keskeytti hän vallattomasti —. "Minäpä sanon sen teille… aivan samaa kuin runo: — Te olette olemassa… Niin runsas väristä, — ruskeasta väristä, — että teistä ikäänkuin tarttuu, minne vain tulette. Teistä käy ruskeaksi niinkuin kukan pölystä sielun ja muiston syvyyksiä myöden, sitä ajattelee ruskeata, uneksii ruskeata — —. Minä puhallan vaan ruskeita saippuakuplia tätä nykyä…"
Thekla rouva vilkutti hieman epäilevänä silmiään noille saippuakuplille.
"Kuulkaas nyt, rouva", — huusi Finsland. "On niitä, jotka saavat värinsä ja uhkuvaisuutensa mädäntyvän yhteiskunnan risoista… Ne laulavat katoavaisuuden laulua, auringon paetessa yötä kohti ja sammuessa muureilta"… "Yhteiskunta on hädässä, hra Finsland. Niin kauvan kun täällä on niin valtaavia tehtäviä joka kädelle, täytyy kauneuden tosiaan tyytyä seisomaan hieman taaempana, — odottamassa." — "Minä pyydän, — kauneus kulkee etunenässä! — Ikäänkuin lippu armeijan etupäässä — korkealla ilmassa, — kuin herätetty kaipaus… Uutta, kauniimpaa aikaa ei tule, ellei joku saa ihmisiä sitä kaipaamaan." — "Minä luulin, että hätä sen vaikuttaisi…" — "Minä taas, että mielikuvituksen lapset, — runoilija- ja taiteilijaluonteet, joilla on kykyä kuvailla jotain parempaa."
Thekla näytti hieman nololta; mutta valmistautui puremaan takaisin. Äkkiä kuului umpikulkusia ja hän katsoi ulos akkunasta, mutta vetäisi päänsä nopeasti takaisin ja sanoi jäykästi ja synkästi: "Ihmisen, jolla on harrastuksia, ei koskaan pitäisi mennä naimisiin!"
Kjel oli tulija. Hän rehki ja tömisti jalasta matkasaappaat ulkona eteisessä ja astui sitten sisään kylläkin loistavana ja punoittavana. "Huhhuh, kylmä… Ihan täytyi heittää sikseen kahvivisti Bergin luona, sinne kun tuli naisvieraita pappilasta. Niinpä juolahti mieleeni ajaa tänne ylös sinua noutamaan, Thekla." — "Kiitos, — tiedäthän sinä, että minä mieluummin kävelen alamäen." — "Vaan teinhän minä kuitenkin kiltisti, kun tulin, myönnä se, typykkäni."
Kurttuun vetäytynyt suu teki todella Theklan kasvot, samalla kun hän koetti salata harmiaan, juuri typykkämäisiksi.
"Äkämystynytkö, Theklaseni, — äkämystynytkö", — Kjel läheni häntä. "Keskeytinkö minä korkean henkisen lennon?… Kotona minä aina karkaan huoneesta, kun sinä ja Stenvig alatte keskustella korkeammista aineista, — se sinun täytyy myöntää, Theklaseni."