Thekla kiinnitti vaieten mustat silmänsä kattoon.

"Olet vaan niin kirotun suvaitsematon!" — puhkesi Kjel. — "Minä panen jyrkän vastalauseeni sitä vastaan, että muka teidän harrastuksenne olisivat tuumaakaan paremmat kuin minun. Ne vaan menevät toiseen suuntaan, siinä kaikki"… Hän seisoi lainaa myöntävä kriitillinen ilme kasvoissaan ja helisteli avainnippuaan. — "Afääritkö eivät olisi taidetta!… Ottaakseni esimerkin. — Monitor ja Merrimack Potomak-joessa, mitä siitä arvellaan. — Se kyllä oli hieman suurempaa draamaa kuin Schillerin ja Göthen, — muutti koko maailman merisodan kerrassaan, niin että siirryttiin puusta rautaan… Ja sahallamme olisi puutavarat, — omat seinämme, sen vakuutan Thekla, — kerrassaan toisessa hinnassa kuin nyt. Me molemmat olisimme ehkä ilman sitä tappelua," — hän keskeytti puheensa ja näytti punnitsevan. — "Niin, minä en sano mitään, — sanonnan vaan, että me nyt olisimme likimmiten noin sadantuhannen haltiat… Ja kun minä nyt keksin jotain…" — "Berthea hyvä, anna minulle lasi vettä." — Thekla näytti melkein siltä, kuin rupeisi häntä ylönannattamaan. — "Minä en tosiaan ole koskaan kuullut, että rahan ansaitsemisen taito olisi noin jalosti klassillista," — suvaitsi hän vihdoin… "Minäpä sanon, kun nyt minä esimerkiksi keksin semmoisen pikkuasian, että saan kaikki tämän seudun liikemiehet, olivatpa konservatiiveja tai vastapuolueen miehiä, yhden hatun — minun hattuni alle. Ja kun sitten jokainen rautatiejuna tekee kultaa! — — Me tahdomme jalostuttaa puutavaran ja viedä ulos suoraan, — sivu kaupungin… Nooh," — hän naputti etusormella päälakensa harjapuolia — "eikö siihenkin tarvita hieman lahjoja" — "Suloisin Minka," — puhkesi Finsland, — "saanko minä pitää kanavavyyhtiä, kun te keritte… Minä en voi katsella, että käytätte tuolin selkänojaa, — minä suoraan sanoen kadehdin sitä."

Kjel lähti huolettomana ulos jättäen oven raolleen.

"Minä en ole koskaan toivonut olevani lankavyyhti, en koskaan ennen kuin nyt," — jatkoi Finsland. "Ja tässä minä istun ja vartioitsen pienintäkin merkkiä noiden silmäluomien alta, — minä oikein vapisen pelosta, koska ne minua kohtaan avautuvat…" — Hän huomasi samalla Varbergin, — "Ja vaikka itse henkien manaaja seisoo ovessa ja mulkoilee, — tuijottaa minuun, — ikäänkuin hän tahtoisi tutkia sydämet ja munaskuut… Ei, ei teidän tarvitse keriä rahtuakaan sukkelammin, Minka… Yhtä mielelläni antaisin teidän lyhentää elämänlankaani, kuin niitä onnen minuutti parkoja, jotka minulle on tässä suotu"… Minka ei uskaltanut katsoa ylös; hän tunsi Varbergin katseen alas luoduilla silmäluomillaan. Kun hän oli saapuvilla, niin tuli Minkaan aina tuo vastustamattoman painava tunne hänen vallastaan, vaikka hän olisi mielestään kuinka siitä vapautunut. Minka tiesi vihaavansa häntä; — se ei ollut rakkautta! — Mutta hänessä asui kuitenkin tuskallinen pelko, vavahti kaiken takana se, että häntä kaikesta huolimatta veti Varbergin puoleen jokin, jota hän ei kyennyt hallitsemaan… "Oletteko juonut kahvia, Varberg?" — kysyi hän hämmentyneenä. — Varberg hymyili omituisesti: "Ehdotan teille, neiti Minka, pientä ajeluretkeä alas jäälle. — Tiedätte kyllä" —

Hän istui Finslandin taa ja keinutuolissa soutaen katsoi hän Minkaa varmasti suoraan silmiin. Minka oli kalpea ja keri hermostuneesti.

"Kaikki miehet näkyvät edellyttävän, että me naiset aina olemme valmiit", — puuttui Thekla terävästi puheeseen. — "Nyt teidän tekee mieli ajaa, — ja siis mars matkaan!" — "Anteeksi, rouva, ymmärsitte minut väärin, — neiti Minkan puoleen minä käännyin… Ja teitä, neiti Minka, minä pyydän vanhemman ystävän oikeudella, — jonka te kyllä tunnustatte"… hän lausui hartaasti hellällä lumoavalla katseella. Minka tunsi tuon äänilajin… "Minulle on tärkeätä, että teemme tuon retken… Ja voinhan teille sanoa syynkin, miksi en luovu pyynnöstäni", — lausui hän hetken päästä, kun vastausta ei kuulunut, — — "vaikka ensin aioin ilmoittaa sen teille vasta ulkona jäällä… Minut on äkkiä kutsuttu osastonpäälliköksi pohjoiseen piiriin, enkä muutoin saa teille sanoa jäähyväisiä kuin nyt täällä iltapäivällä."

Hän kiinnitti Minkaan kylmän, vain ikäänkuin syvältä verkkokalvosta tulevan vilkuttavan linnunkatseensa. Minka tunsi, että tässä nyt tuli välttämätön ratkaisu. Tuo katse valtasi hänet kaikesta huolimatta, ja hän nousi konemaisesti seuratakseen. Keriessään loput langasta hän kohtasi Finslandin ivallisen ilmeen, joka hiljaisella naurulla niin kerrassaan karkotti kaiken mystiikan. Minka taas nopeaan istahti: — "Kiitos, minä en halua ajella kanssanne iltapäivällä, Varberg", — hän sanoi väräjävällä äänellä. "Minä sanon nyt hyvästi", — hän huudahti ja syöksyi ulos.

Varberg seisoi hetkisen ikäänkuin odottaen, että hän ehkä tulisi takaisin. "Neidin perin lyyrillinen mieli on monen vaihtelevan vaikutuksen alaisena", — hän sanoi myrkyllisesti. "No niin, — siis minä vaan saan kiittää monesta hupaisesta hetkestä, jotka olen tässä talossa viettänyt"…

* * * * *

Finsland oli talveksi lähtenyt jälleen pääkaupunkiin. Ja huh, — Minka ei ollut koskaan ymmärtänyt tuota Theklan puhetta, kuinka autiota ja tyhjää täällä oli harrastuksista, ennenkuin nyt. — Kuinka henkisesti kuollutta ja yksinäistä pohjaltaan oli janoavalle sielulle kaikki tämä näennäinen elämä, jossa ihmiset puuhasivat ja ajoivat tukkia, lankkuja ja keskustelivat rahoista ja kauppa-asioista uupumattomassa kiireessä, — ja nuo ystävättäret, virkamies- ja tilanomistajaperheiden tyttäret, jotka vaan ajattelivat tanssia, kihlauksia ja koreutta, tahi halusivat Amerikkaan, kun tuli puheeksi, että naisten meidän aikanamme tulee olla itsenäisiä… He eivät uskaltaneet mitään täällä kotona — Berthea oli kerrassaan juuri yksi näitä, — liehui ja juoksi kaikkialla, minne vaan Kjel käskettiin, lörpötteli ja pisti nokkansa kaikkeen — eikä oikeastaan ajatellut mitään muuta kuin lemmenhuolia. — Kaikki yhtä hummausta!… Oli niin kuolettavan ikävä. Minka, hän tunsi täällä kotona joka polun ja tien ulkoa, — joka kiven, joka kuopan ja puun — Ja Schulteissille hän uskoi katkerina hetkinä koko syvän elämänkyllästyksensä.