Hänelle Minka purki sydämensä, — hänen täytyi käsittää hänen huoahduksensa, pukea sanoiksi, mitä hän kärsi, — miten hän täällä kotona kävi voimatta laskea ainoatakaan haluansa ilmoille… Schulteissin täytyi lukea ne kirjeet, jotka hän sai Finslandilta, innostua hänen kanssaan, tietää ja nähdä, miten hän oli itkenyt sen tahi sen paikan kohdalla, — arvata ja tutkia ja aprikoida, mitä ehkä juuri siinä tai siinä käänteessä, sillä tai sillä lausetavalla oli hänestä, Minkasta, tarkoitettu… Ja Schulteiss pani päänsä kallelleen, sipsutteli ja väänteli itseään jaaksi ja eiksi sen mukaan, miten aavisti Minkan haluavan, — eiksi, vaikka hän juuri äsken oli kaunopuheliaasti kiitellyt ja ylistellyt samaa asiaa. Hän oli käynyt niin nöyräksi ja pieneksi nyt, kun hänen myöskin piti niellä Minkan palava innostus Finslandiin, — hän oli, niin sanoaksemme, vain kaksi tuskastunutta, kiusaantunutta silmää, jotka salamannopeilla vilahduksilla karkasivat kiinni Minkan toivomuksiin. Ei kukaan häntä ymmärtänyt paitsi Schulteiss… Se Minkan huoahdus oli palkka, Schulteissin mykkä onni, jota hän vaan odotti uudestaan kuullakseen ja joka sai hänen hengityksensä seisahtumaan, kun hän sen kuuli. Siitä virtasi häneen onnen tunto, josta hän saattoi elää monta päivää…
* * * * *
Tuntui siltä, kuin olisi Kjelin menestys saanut tohtorin auliimmalle mielelle raha-asioissa, ja tästä mielialasta oli seurauksena, että hän kuitenkin jonkinmoisella myöntymyksellä kuuli Minkan puheita, että hänen piti päästä kaupunkiin. Ja paljon pohtelun ja monen epäilyksen jälkeen tuli päätökseksi, että Minka saisi matkustaa täydentämään musikaalisia opinnoitaan. Neiti Endresen, jonka johdolla hän oli soittanut monet vuodet, oli kyllä nopsa sormiltaan, siitä ei puhettakaan; mutta häneltä puuttui nimi ja auktoriteetti. Nytkös neulottiin ja leikattiin ja ommeltiin häntä matkavalmiiksi, kaikki mitä oli talossa neulaan kykenevää, apuna vielä erityinen ompelijatar. Berthean kieli kävi ahkerasti: — "Muutoin Minka on aina päässyt niin helpolla, kun hän on niin huono neulomaan, — — ja yhtäkaikki hän on saanut kauniita hameita… Tuolla kävelyhameella, jossa on keltaiset käänteet, — hän aikoo herättää huomiota, jos tunnen hänet oikein"…
Minka seisoi sillä välin yläkerrassa piironginlaatikkonsa ääressä ja luki ainakin kahdenteenkymmenenteen kertaan runoa, jonka Finsland oli hänelle lähettänyt ja jonka nimi oli: "Minka". Hyräillen hän myöskin hieman peilissä tarkasti ylistettyä ruskeata kauneuttaan, ennenkuin hän pani kirjeen takaisin laatikkoon. Ulkona käytävässä hän tapasi Schulteissin ja katsoi häneen rohkean salaperäisesti hymyillen, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku riemullinen ajatus, jota hän vaan ei tahtonut lausua julki. Endre oli kerran tuon ilmeen pukenut sanoiksi: "Kun Minka kävelee ja nauttii itsestään, ikäänkuin imien sokuripalaa"… Hän nautti siitä, että sai Schulteissin yhä enemmän korviin saakka onnellisesti hymyilemään, ja kuvasteli itseään tutunomaisesti hänen katseessaan. Hänet täytti nyt kokonaan se aate, että hänen tuli toteuttaa elämä naisellisena mahtihenkilönä, — niinkuin Finsland oli lausunut: — säteillä ympärilleen ja vaikuttaa kauneudella.
"Lauvantaina minä lähden kaupunkiin, Schulteiss"… "Niin, hyvä Jumala, — minä en uskalla ajatellakaan, neiti Minka, kuinka ilottomaksi ja pimeäksi täällä käy… Aurinkoni silloin laskee… Kun tiedän, ettette enää käy näissä portaissa, — ettei kätösenne enää sivele tätä kaidepuuta"… "Niin, Schulteiss, tuskinpa tapaan enää toista, jonka kanssa voisin puhua niinkuin teidän kanssanne, — yhtä rikasta hengeltään. — Ja te olette aina käsittänyt minut, Schulteiss." — "Onko totta, neiti Minka! — Niin, minä olen nähnyt ja riemuinnut jokaisesta taimesta, joka on teissä orastanut. Te olette olleet kuin puutarhani — kauneusmaailmani. Te olette" — "Muistakaa, että jos ulkona maailmassa voitan jonkun voiton, niin te olette minut siihen varustanut. — Nähkääs Schulteiss, minä tahdon seurata luontoani —. Minä tahdon elää, — tietää, että inspireeraan niitä, joilla on voimaa ja kykyä nostamaan oikeat purjeet ja uskaltamaan niitä käyttää. Sitä minä tahdon, — minä sanon sen teille, en kellekään muulle, — minä tahdon purjehtia maailmaan naismerirosvona!" — hän huusi ja pui koketisti nyrkkiään Schulteissille. "Olen isälle ja äidille sanonut, että tahdon jatkaa musiikkiopinnoitani, — pitäähän aina olla jotain, jota sitä on. Mutta oikeastaan minä aion ja tahdon elää ja vaikuttaa Minka Baarvigina, — olla ennakkoluuloista huolimatta; ne olkoot minulle kuin oljenkorsia. — Ehkä te vielä"… Minka hymyili mystillisesti, — "jonain kauniina päivänä saatte kuulla konsertti- tahi varieteelaulajattaresta, jonka nimi on", — hän naputti rintaansa — "jonka nimi on — Minka… Isän ja äidin vuoksi emme siihen lisää Baarvigia —. Minä vaan sanon, että ehkä —. Ennen kaikkea täytyy koettaa näyttää itseänsä, — päästä esiin ja näkysälle, jos mieli vaikuttaa — —. Ja sitten — ja sitten" — hän lumosi Schulteissin valkeilla hampaillaan, — "alkaa Minkan historia, — elämä — elämä — elämä — Schulteiss. Hän ei rupea armoille, eikä mene naimisiin niinkuin — Thekla tuolla sahalla" —
Schulteiss ei tiennyt mitä hän oikein sanoisi; hän yritti varovaisesti…
"Tiedättehän te, ei ole ketään, joka siihen määrin kunnioittaisi ja arvostaisi suurta rohkeuttanne ja itsetuntoisuuttanne, tahi joka uskoisi teidän niin sanoakseni synnynnäiseen oikeuteenne itse saavuttaa harvinaista ja erinomaista… Te olette luonnon onnistunut luoma, joka voitte pakottaa kaikki ihailemaan… Mutta samoin kuin minä, huolimatta siitä vaarasta että väärin käsittäisitte vaikuttimeni, varotin teitä insinööri Varbergin petollista viehätystä vastaan… täytyy minun nytkin uskaltaa vedota syvään terveeseen vaistoonne varottaakseni, — varottaakseni — minun täytyy sanoa se, teitä jotenkin vähäpätöisen, vaikka itsestään hurmaantuneen runoilijan häikäiseviä kuvitelmia vastaan." — "Enkös arvannut, — enkös teistä huomannut, — siinä nyt kuultiin… Te olette niin kade, että se oikein rumentaa teitä." — "Sen herran erikoisala on kangastusten luominen", — intoili Schulteiss isoäänisesti. "Samoin kuin kaikki vähempilahjaiset runoilijaluonteet sekoittaa hänkin todellisuuden ja ihanteet, — olin vähällä sanoa, — hän syö ja juo ja pitää korkealle lentäviä puheita, mutta hänen runonsa, — ovat usein varsin keskinkertaista kyytipolskaa… Te olette ihanteellinen luonne, Minka. Teillä on se korkea lahja, että voitte antaa lumota itsenne sielun ihanuuteen — minä rukoilen — minä rukoilen teitä"… hän huusi —. "Oi Minka, — te jolla ihanuudessanne on todellisuus — joka itse olette runsasvärinen sykkivä runo, — mitä kaipaatte te niin vähäpätöisen henkilön henkisiä tuulentupia!"
"Hyi, Schulteiss, te katsotte ihan myrkkyviheriäisenä jokaista, joka vähänkin minua ymmärtää, — siihen muka ei ole oikeutta kellään muulla kuin teillä… Ja juuri nyt, kun minä niin suuresti tarvitsen tukea — kehotusta ja rohkeutta ja reippautta, — nyt… Sitä en koskaan anna anteeksi, — että juuri kun minä uskoin teistä niin paljon, — niin ette te kuitenkaan voinut pitää kurissa itsekästä pikkumaista kateuttanne vaan teidän piti sylkeä siihen runoon, jonka Finsland on minulle kirjoittanut —. Niin, se teissä nyt pistelee, — minun ei olisi pitänyt ensinkään näyttää sitä teille"… "Minka, — neiti Minka", — puhkesi Schulteiss valloilleen, — "antakaa minun vaikka vaan maata porraspäässänne kuin talonkoira! Minä nuolen teidän ystävienne kättä, — vaikka samalla tuntisin kuoleman kurkussani" — —
"Minusta aina on niin vaikeata, kun te käytätte itseänne tuolla tavalla, Schulteiss —. Sehän tekee minulle kerrassaan mahdottomaksi keskustella teidän kanssanne mistään… Mutta nyt täytyy minun rientää alas koettamaan kävelyhamettani —. Se on aivan uudenaikainen, sen saatte uskoa. Iltapäivällä saatte nähdä sen päälläni, kun se on valmis. — — Niin sitten tiedätte, miltä minä näytän, kun kävelen siellä kaupungissa", — hymyili Minka.