Thekla mittasi silmillään rouva Baarvigin pariin kertaan kiireestä kantapäähän, tutkivana ja hieman hämillään, että tuommoistako ja häneltä… "Minä en ensinkään välitä siitä, mitä ihmiset suvaitsevat minusta ajatella tahi puhua. Ystävyys, joka lepää niin monilla ja lujilla harrastuksilla, kuin minun ja Stenvigin, ei voi ottaa lukuun kylänlörpötyksiä… Jokainen henkinen väli miehen ja naisen välillä on väärinymmärrykselle altis — saatikka sitten —. Minä vielä sanon, rouva Bente, niin kauan kuin niin monet kehittymättömillä talonpoikaiskäsityksillä katsovat kaikkea, joka koskee kehittyneempää nykyajan elämää… Minä vaan en olisi odottanut kuulla sitä juuri tältä taholta." —"Niin, minä nyt olen sitä mieltä, että vaimon tulee miehensä ja itsensä vuoksi karttaa varjoakin." — "Sitä mieltä en ole minä. Ja jos Kjel on tämän toimeksi antanut, niin pyydän vaan, ettei asioihimme sekaannuta, — anteeksi, että olen näin suora." —

"Kjelillä ei ole mitään sen kanssa tekemistä, mitä nyt puhun, sen voin sinulle vakuuttaa. Mutta kun varotan sinua, niin tapahtuu se sen vuoksi, että minun mielestäni näillä talonpojillakin, joksi meitä kutsut, on oikeutensa." — "Mitä tarkoitat sinä, rouva Baarvig?" — "Sen kohta sanon. — Kun vaimon sydän ja ilo, hänen myötätuntonsa ja henkiset harrastuksensa eivät ole hänen miehensä, vaan jonkun toisen luona, niin tuntuu kaikista terveistä ihmisistä, että tässä jotain horjuu, — vaikka olisi kuinka vähän vivahdusta siihen, mitä jokapäiväisessä elämässä kutsutaan uskottomuudeksi. Pääasia on, että miestä petetään siinä, mikä on suhteen pääasia, sen ydin, — että hänelle jää paljas kuori. — Se se alkaa täällä tuntua, Thekla, — minäkin puhun suoraan."

"Eikö sitten minulla ole ihmisoikeuksia? — Näkeehän jokainen, kuinka harrastuksia vailla — kokonaan, käsitystä puuttuva — Kjel on kaikessa muussa paitsi kauppa-asioissa, — ja että hän minulle ei voi korvata mitään." — "Miksi otit hänet, Thekla, kun niin hyvin tiesit, ettei hänen ilonsa koskaan olisi sinun ilosi?" — "Älkäämme tunkeutuko olemassa olemisen ikuisen taistelun lakeihin, rouva Baarvig — —. Mutta tarkoitus on siis", — sanoi hän mahtipontisesta nyökäyttäen päätään, — "ettei minulle edes saa jäädä oikeutta henkisten harrastusteni viljelemiseen —. Minun pitää kuolla näihin sahajauhoihin — —. Mutta lausuakseni suoraan julki ajatukseni, — minä puolestani aion polkea jalkani alle kaikki nuo poroporvarilliset ennakkoluulot, — — enkä tunnusta mitään lakia — en mitään — paitsi oman vapaan itsetuntoni… Minun siis täytyy tyytyä siihen, että rouva Baarvig hylkää pyyntöni", hän sanoi ja lähti. — —

— — Ylhäällä keltaisessa salissa liehui jälleen tänä yönä kynttilä… Lopulta se jäi liikkumattomana seisomaan suuren maalatun pöydän kulmalle. Siitä pitäen kuin rouva Bente tänään oli ottanut puheeksi miniän suhteet, kuohui ja aaltoili hänessä levottomuus… Hän ei ollut voinut taistella virtaa vastaan, — ei hyvissä ajoissa. Laimentaa Kjelin pilviä pitävää innostumista Theklaan, vaikka hän oli nähnyt yhtä selvästi kuin nyt, kuinka huonosti he sopivat yhteen, minne sitä jouduttaisiin ja kuinka onnettomaksi tämä liitto välttämättä kävisi. Oli ikäänkuin Kjelin huimaava mielikuvitus olisi saanut jonkinlaisen omistamisvillin kaikkea kohtaan, joka vaan oli korkeammalla, kuin hän ylettyi, — olipa asia sitten ihanteellista taikka rahallista laatua… Poika parka, — hänen oma personallinen onnensa — se oli auttamattomasti pilattu. Hänellä oli edessään paljasta nujerrusta, jota yhä jatkuisi ja jatkuisi Theklan keinotekoisen teoriarakennuksen painon alla… Sen huimauksen — sen erehdyksen — hän saisi maksaa viimeiseen ropoon.

Mutta se toinen asia, joka huuti melkein vielä kovemmin kuin tämä, — joka oli väijynyt hänen päällään koko päivän yhä kasvavana, uhkaavana, kauheana perheonnettomuutena, — se oli Kjelin varma vakuutus, että hänestä tulisi säästöpankin tirehtöri. Se yllätti hänet kuin ukkosen jyräys. Hän näki… ne luvut, jotka nyt nousivat tuhansiin, nousisivat vastedes kymmeniin tuhansiin… paisuisivat kuin huimaava tulva sadoiksi tuhansiksi… Ja kukistus olisi mitattava aivan toisella mitalla: — ylinäkemätön meri velkaa, onnettomuutta ja häpeätä —. Baarvigin nimeä kirottaisiin, huudettaisiin yli koko maan — —. Hän seisoi kalpeana ja jäykkänä kynttilän edessä, huulet vavahtelivat tuon tuostakin, sen mukaan kuin hän puhui tahi vastasi itselleen. — —

Kjel sukelsi muistoon tuona leveäselkäisenä, reippaana poikana, joka oli ensimäinen suksilla ja painisilla ja joka niin nopeaan selvisi läksyistä lukematta niitä, mutta nyt kulki mielettömän vilkkaana ja osottaen omituisen voittavaa levollista paksua hyvänsuovaisuuden kuorta, ikäänkuin lihava siveellistä vesitautia sairastava… Ensimmäinen, jota hän petti — kesken kaikkia itsetietoisia kepposiaan — olihan itse. Hän upposi illusiooneihinsa, — ei uskaltanut ajatella muuta, kuin että hän nyt oli sillä suurella, leveällä tiellä, joka vei rikkauteen — ja että mitä tiellä oli esteitä, ne vain antoivat hänelle tilaisuutta ilolla ja tyytyväisyydellä osottaa hyvää päätään… Bente katsoi ja seurasi hänen kasvojaan, kuinka ne vuosien kuluessa olivat muuttuneet, — Kjel oli saanut tuon nopean, väjyvän, pohjalta pelokkaan vilahduksen silmäpieliin… Hän oli ennen yhtä mutkaton, lyhyt ja suora kuin Massi, — tyttönen, joka nyt makasi tuolla sisällä, nukkui ja uskoi niin levollisesti isään ja äitiin ja heihin kaikkiin — paitsi ei Bertheaan, — ja sitten aina kysyi Minkasta ja ihmetteli häntä — — Tämä pani itkemään verta — — Baarvig, Baarvig, Baarvig parka… Mutta se ei saanut tapahtua, että Kjel nyt saisi säästöpankinkin huijauksiinsa. Se ei saanut tapahtua, vaikka hänen sitten pitäisi huutaa, että poika oli vararikon partaalla… Siinä se oli onnettomuus ja turmio, että Kjel silloin sai vanhan Arne Bergersenin, jonka kaikki tiesivät varovaisuuden perikuvaksi, suostumaan tuohon metsäyhtiöönsä… Sen nimen avulla sai Kjel sitten kaikki muut asiaan sekaantumaan, niin että hän kerrassaan saattoi kohota suuren liikkeen johtajaksi ja toimeenpanijaksi, — ja sai aikaan kaikki nuo uudet ja kokemattomat yritykset.

Bentelle alkoi hämärtää jotain tuuman tapaista… Hän istui siinä, mietti ja punnitsi ja tuijotti kynttilän liekkiin, katsoi miten sula steariini paisui kukkuralle ja rupesi vuotamaan yli reunan —… Vanha varovainen Arne Bergersen oli ehdottomasti yksi niistä seudun parista, kolmesta, joiden ääni vaikuttaisi ratkaisevasti yleiskokouksessa. Jos hän ajaisi Bergersenin luoksi ja uskoisi hänelle, kuinka epätoivo hänet valtaisi, jos Kjel valittaisiin säästöpankin tirehtoriksi? — Entä millä perustuksella?… Hän ei sanoisi mitään perustetta — paitsi sen, että hän piti Kjeliä aivan sopimattomana tuohon toimeen, — että se kääntyisi hänelle suorastaan onnettomuudeksi.

"Ei auta muu, Kjel", — mutisi Bente jäykkänä, kivettyneen näköisenä… "Se on petosta —. Mutta minä olen suoraan sanoen äiti, jonka on pakko tappaa omat lapseni — —. Ja", — hän ojensi uhkaavana kättään, niin että varjo näkyi seinällä, — "ellen uskoisi, että jo olet vararikkoinen — että häpeä on tullut… niin juoksisin maantielle huutamaan, että poikaani Kjeliä, keinottelijaa, varokoon jokainen" — —

* * * * *

Berthea oli ennen joulua purkanut kihlauksensa tullivirkamies Valentinsenin kanssa ja oli nyt salakihloissa kauniin Schölbergin kanssa, joka oli kirjurina tuomarilla. Hän piti yleensä omia tuttavuuksiaan ja suhteitaan kodin seurustelupiirin ulkopuolella. Pitäjällä ei tapahtunut sitä, mikä ei olisi häntä huvittanut, — kihlauksia ja avioliittoja, ryöstöjä tai perheriitoja, ja hän oli hyvästi perehtynyt agitatsiooniin Kjelin puolesta ja häntä vastaan ynnä kaikkeen, mitä pitäjällä puhuttiin siitä asiasta. Anna Lundin kautta oli hän myöskin saanut paljon paremmat tiedot sekä Endrestä, joka paraillaan harjoitteli kuningas Learia, Hamletia ja suuria luonnerooleja, että Minkasta, kuin mitä näiden kirjeistä kotiin kävi ilmi… Minka kerrassaan hurmasi ne kaikki, — oli yhdessä Finslandin, runoilijain ja taiteilijain kanssa kaiket päivät, — milloin joku maalasi hänet, milloin joku hänelle kirjoitti runoja… Pitävät häntä niin mystillisen intresanttina, kirjoittaa Anna… Ja teaattereissa ja varieteissa he olivat alinomaa. Mutta siitä kaikesta ei heidän kirjeissään ollut hiiskaustakaan.