Schulteiss säpsähti. — "Onko tullut, — oletko sinä kuullut?" — huudahti hän hätäisesti. — "Eihän toki; mutta minä vaan sanon, että jos, — ja että minä niin surisin". — "Se tosiaan on sangen omituinen kuvitelma, Massi, — niin kokonaan mahdollisuuden rajain ulkopuolella — — ellei", — hän kävi jälleen säikähtäneen näköiseksi, — "ellei sinulla ole jonkinlaista viittausta siihen, jos vaikka miten pientä todellista tosiseikkaa, jolle voisit perustaa… Eikö mitään? — Eikö mitään?… Eikö tosiaankaan mitään?… Ei, luonnollisesti ei… Ehe, — ehe," — hymyili hän —. "Mutta sinäkö surisit kuitenkin? — Sen tekisin minäkin varmaan, — tuhman miehen, tuhman miehen… tosiaan sangen merkillinen, — mahdoton päähänpisto" — — "Niin, mutta otaksukaa nyt, että hän ottaisi tuhman miehen — semmoisen jota hän luulee viisaaksi, mutta joka olisikin tuhma… Eikö se olisi surullista?" — "Mahdotonta, — kerrassaan mahdotonta." — "Minäpä sanon teille… minä olen ajatellut, että hän saisi niin merkillisiä lapsia, joiden täti minusta tulisi. Ja kun hän nyt" —

"Omituinen keskusteluaine… melkein sanoakseni sietämättömän kauhea oletus, jonka mieluimmin jättäisin sikseen… He he, nuoren tytön naiivisuus voi tosiaankin — ällistyttää." — "Minä en muuta kuin yksinkertaisesti kysyn, eikö tuhma isä saa tuhmia lapsia." — "No jaa, — se on — kyl-lä, — mutta ehkä äiti sen sijaan on sitä lahjakkaampi. — Sillä kysymyksellä yleensä — on niin monta puolta". — "Mutta jos nyt Minka pitäisi oikein kauniista ja uljaasta miehestä". — "Minka… Minä pyydän, Massi, sinä saat kylmän hien nousemaan noilla puheillasi." — "Tehän aina itse väitätte, että Minka on niin merkillinen, — ja kun hänen miehensäkin olisi yhtä merkillinen —"

Schulteiss seisoi hetkisen, yhä kiihtyvän mielenliikutuksen vallassa… "Sinun ajatuksenjuoksusi on tunteeton, — sitä ei puolusta", — puhkesi hän, — "kuin heräämättömän nuoren tytön hurjat ja mielettömät kuvitelmat. Sinun päässäsi leikkivät vielä nuket, vaikka oletkin kuudentoista ikäinen… Paljaastaan tuo ajatus on"… Hän heitti päätään. — "Minka! — uljas impi — jolla on niin ylevät tehtävät — josta niin paljon odotetaan — hän, — hän ei koskaan antaudu kenellekään 'merkilliselle', — merkilliselle huuliparralle — merkilliselle kauneudelle — merkilliselle ammattimiehelle — merkilliselle napamatkustajalle —. Sillä, — ja kuule ja ymmärrä minua, sinä nuori tyttö, — kätke sinäkin se vielä epäselvän sielusi syvyyteen! — Hän kantaa ihanassa olennossaan tietämättään suuren rakkaudenvaatimuksen — hän ei halua tavaraa, ei kultaa, — eikä ulkonaista kauneutta, — ei mitään —, ei mitään sen kaltaista… Hänen jalo, korkealle haaveksiva ja syvätunteinen luontonsa vaatii suurta intohimoa — rakkautta, joka on yhtä luja kuin elämä ja kuolema… ja missä se palaa — vaikka raihnaassakin ruumiissa, — sille hän sinä päivänä, jona hänen silmänsä aukenevat, kerran ihmetellen antaa itsensä… Semmoinen rakkaus on rajaton kuin elementit… Katoavainen ruumis hehkuu siinä ja henki nousee… Ja — ja", — hän tuijotti kalpeana ja innostuneena avaruuteen, — "minä en sano, etteikö sillä olisi kykyä herättämään, luomaan neroja… sillä joka käy yli — yli kaiken järjen — yli kaiken järjen"…

Massi näki kauhulla, miten hänen siniset silmäteränsä ikäänkuin irrallaan häälyivät valkuaisten päällä.

* * * * *

Vähän aikaa myöhemmin istui Schulteiss huoneessaan ja luki kirjettä, jonka tohtori oli hänelle antanut vistipöydästä. Se kirje, jonka Minka oli hänelle kerran luvannut, se kauan kaivattu, — tänään oli se tullut… Vaaleansininen, hieno kotelo — hajuvedelle lemuava, päällekirjoitus Hra Kand. phil. Ananias Schulteissille… ja Minka itse oli liimannut sen kiinni —:

"Rakas nuoruuteni opettaja. Täydellisen tutunomaisuuden kirjeen — kelle uskaltaisin semmoisen lähettää tässä laajassa maailmassa, muuta kuin yhdelle, — yhdelle ainoalle, — teille, Schulteiss"…

Silmiä häikäisi, niin että hänen täytyi lukea tämä uudelleen, ja hän veti syvään henkeä.

"Te koettu ystäväni. Teille uskallan näyttäytyä semmoisena kuin olen, te aina ymmärrätte minut, te käsitätte silmillänne sen, mikä minulla edessäni väikkyy ihanana, — kauneuden ja ihanteellisuuden herättämisen aikamme vaikuttavissa miehissä. Te ymmärrätte minut — Minä siis alan itsestäni… Ruskeaan puettuna — seassa punaista tai keltaista, — hattu, joka hieman varjostaa kasvoja, tai lyhyt harso, niin ettei silmiä näe, kuin vaan äkkiä, odottamatta — ne vaan aavistaa. Sirot kengät, korkeavartiset ja napilliset, — tiedätte, että minulla on kauniit jalat, Schulteiss, — niin että askeleet saavat tuon reippaan, mutta kuitenkin sulavan astunnan, joka ikäänkuin karttaa likaa. Mutta yhtä seikkaa olen saanut monelta puolen harkita ja tutkia, ennenkuin vihdoinkin olen päässyt sen perille, nimittäin ryhtiä, käyntiä. Olen kuullut herrain arvosteluja, kun he katsovat jonkun naisen jälkeen. He tahtovat jotain aaltoilevaa ja joustavaa… Joko hienot hansikkaat, taikka ei ensinkään. — Ja hieno päivänvarjo, jossa on jalo kädensija. Sen takana leikkii sitten käärme, magnetismi, häälyen piilostaan. Otetaan vastaan tervehdyksiä ja hymyillään… vaan hymyillään omille ajatuksille, eikä nähdä mitään"…

"Oi taivas, hänen ihana hymynsä", — huokasi Schulteiss.