"Yhdet, — kahdet kääsit tulossa mäen alla," — ilmoitti Massi. —
"Edellä on tilanhoitaja Lunde ja perässä tarkastaja"…
Tohtorin ilme näytti ikäänkuin keventyvän, kun hän astui ylös puutarhan porttia kohti. Nythän oli joka tapauksessa tilaisuus yhden illan hävittämiseen bostonipöydän ääressä… Oikeastaan hän olikin saanut paljaita hyviä uutisia, jotka hyvin ansaitsivat lasin totia…
Massi, joka aamupäivällä oli käynyt sahalla katsomassa pikku Baardia, jatkoi keskeytynyttä keskustelua ja pakinaa äidin kanssa: "Äiti, minä en koskaan mene pöllön kanssa naimisiin." — "Elä tee sitä, siinä olen samaa mieltä kuin sinä, Massi." — "Kjel on pöllö." — "H-m"…
Massi ei tahtonut sanoa miksi; mutta Kjel oli pöllö.
Hän seisoi ja mietti vähän… "Jos nyt minä menisin naimisiin, niin voisihan lapsestani tulla keksijä tai oppinut tai suuri mies, joka hallitsisi koko valtakuntaa… Eihän mikään sitä estäisi, äiti?" — "Herran nimessä, Massi, — älä kulje tuollaisissa ajatuksissa, — älä rupea hautomaan hullutuksia." — "Mutta eihän sitä mikään estä. — Minähän vaan kysyn… Saattaisihan niin käydä. — Eiväthän Caesarinkaan eikä Lutherin äidit tienneet, että he saisivat niin merkillisiä lapsia… Eikä Napoleonin äiti, joka sai keisarin." — "Katso ympärillesi, Massi, näyttääkö mielestäsi siltä, että nuorisossa täällä on Napoleoneja taikka Hannibaleja."
Massi ei näyttänyt siltä, että äiti olisi saanut hänet toisin uskomaan.
— "Ja ajattelehan, miten kaikki äidit pettyisivät lapsiensa suhteen, jos he olisivat haaveksineet paljaita Hannibaleja ja Martti Luthereita. — — Ja mitä minä pitäisin teistä, lapseni, — sillä teistä ei varmaan yksikään ole sitä sorttia… Äiti kiittäköön Jumalaa, jos hänen lapsestaan tulee hyvä ihminen."
"Niin, mutta se voisi tapahtua, äiti," — intoili Massi, — "enhän minä sen enempää väitäkään." — "Ja tuommoiset liialliset ajatukset, Massi, päättyvät vaan pettymyksiin. Se joka vähän odottaa, käy iloiseksi saadessaan enemmän." — "Mutta oletko sinä odottanut niin vähän, äiti, — sillä sinä olet kyllä meidän tähtemme hyvin iloissasi?" — "En minä väitä, Massi," — hymyili rouva Baarvig, — "etteikö sinunkin äitisi olisi ajatellut elämää ihmeelliseksi saduksi, joka on 'auringosta etelään, kuusta itään ja takana Baabelin tornin', kun minä olin sinun ikäisesi. Mutta pian me unohdimme pois ne semmoiset. Siihen aikaan oli tyytyväisyys vähään ikäänkuin ilmassa. Nyt taasen on kuin seinä kukistunut ja maailma loistaa ja häikäisee, ikäänkuin ei mikään enää olisi mahdotonta. — Mutta näetkös Massi, siihen vaaditaan voimaakin ja työtä… Ja kovin moni tarttuu kiinni jo siihen, että vain kuvittelee itseään suureksi", — lausui Bente katkerasti — — "Nyt on ilmassa, että kuvitellaan ja haaveksitaan suuria asioita ja merkillisiä kohtaloita. Mutta minä en näe, minä en näe, että siitä tulisi muuta kuin tuulentupia ja pettymyksiä, — että he saavuttaisivat mitään… Varo itseäsi luulottelemasta, että sinä muka olisit poikkeus, Massi" — "Mutta saattaahan, tapahtua, äiti, en minä muuta sano, että kyllähän se saattaa tapahtua"… "En usko edes sitä, että se saattaa tapahtua. Hannibalin äiti ja isä kyllä tunsivat, että heissä oli oikea itu — ei se vaan niinkään odottamatta taivaasta tipahtanut heille."
Massi näytti miettiväiseltä. — Tässä oli jotain, josta kannatti väitellä… Hän säästi sen Schulteissille — — ottaisi asian hienolla tavalla puheeksi, ikäänkuin tarkoittaen Minkaa. — "Minä otan kopan ja kannan kaikki ylös, äiti, jahka sinä kunnolla pääset sieltä maahan"…
Kun omenat oli kannettu keltaiseen saliin ja Massi oli ne latonut pöydälle, niin hyökkäsi hän Schulteissin kimppuun, joka seisoi käytävän akkunassa ja katseli Arntin kahta dynamiittiräjähdystä, joiden kumeat jyrähdykset kuuluivat huvimajalehdosta täyttäen syyspäivän hiljaisuuden laajalti liikkuvalla kaiulla. — — "Minä oikein surisin, jos Minka siellä kaupungissa saisi tuhman miehen", — alkoi hän sitten.