— Thekla rouva oli noussut reestä ja astunut sisälle appivanhempien luo. Niukin naukin tervehdittyään ja pari kertaa kärsimättömänä äännähdettyään pyh, pyh, kuuman tähden, sai hän vihdoin karvalakin ja illerin nahkalla reunustetun kallisarvoisen turkkinsa yltään ja heittäytyi sohvannurkkaan, josta hän pahalla tuulella ja harvapuheisena katseli ympärilleen. Massi työnsi jakkaran hänelle, mutta katsoi häneen samassa hämmästyneenä ja epävarmana, sillä hänestä näytti melkein siltä, kuin Thekla olisi potkaissut sitä.

"No kälyseni" — alkoi Endre — "onko ehkä tappelu menetetty, — saavatko lullut edelleenkin soutaa vanhoilla jalaksillaan tässä uppiniskaisessa maakunnassa?" — "Ei, se on voitettu, — jos sinä ehkä tahdot olla niin hyvä ja surettaa äitiäsikin sillä tiedolla; minä en mielelläni tahdo tuoda murhetta taloon. Ja nyt pitää kaataa itseensä suklaata, vaikka täällä ennestään on niin kuuma!" — puhkui hän ja avasi ylimmät napit. "Minä näin äitisi menevän sitä laittamaan. Mahtaa olla Berthean talousviikko nyt, koska rouva Baarvigin täytyy itse tehdä kaikki… Missä hän on tänään? — onko jonkunlainen huvitilaisuus, jonne sopi paeta… Tosiaankin voisi kysyä, mitä tämä nuori neitonen aikoo. Hänen intressinsä näyttävät olevan hyvin moninaisia… Onko hän pikiintynyt… hiukan kihloissa herra huutokauppaaja Scholbergin kanssa — vaiko sen pikkuisen ylioppilas paran kanssa, joka pappilassa on. Sangen kevyttä! Berthea voi helposti antaa naamalleen sekä vikkelän huutokauppailmeen, että hurskaan hiljaisen papillisen…"—"Minä ihailen todellakin lempeätä kieltäsi, Thekla. Etkö sinä esimerkiksi voisi kertoa hiukan enemmän tuosta kuuluisasta tänään pidetystä kokouksesta — minä himoitsen tietoja taistelusta — olen vallan kuolemakseni utelias".

Thekla ei suvainnut vastata hänelle sanaakaan.

"No anna pahat tuulet mennä… Minä lupaan refereerata asian parhaimmalla, kauneimmalla ja elegantimmalla tavalla sanomalehdessä — tärkeänä tapahtumana, ajan merkkinä täältä ylämaasta. — Älä turhia! Anna vain tulla, niin kyllä minä sitten keitän siitä sopivan sopan. Minä harjoittelen tähän aikaan sanomalehti-tekniikkaa, — valmistaudun" — "Suo anteeksi, Endre; — mutta maailmassa on niin paljon tuulen pieksemistä jo ennestään. Ja tässä on jotain, jota sinä kaikista vähimmin voit käsittää — nimittäin tosi tointa. Niin, ajatteles tosiaan, me emme tahdo, että meistä edeltäkäsin huudetaan, ennenkuin olemme todella jotain aikaan saaneet… Sinusta se varmaan näyttää nurinpäiseltä maailmanjärjestykseltä, Endre", — lopetti hän armottoman pisteliäästi. — "Ei, mutta johan sinä olet vallan kuin sahan terä; oikein sanoo risp, rasp" — virkkoi Endre, vilaisten häntä pikaa monoklinsa läpi. — "Luulisi melkein, että tämä on maininkia jostakin kotimyrskystä." — "Eihän toki, tiedäthän, että siellä kaikki on tyyntä ja rauhaisaa… Viimeinen asia, joka ei mitään merkitse — Kjelille näet se ei milloinkaan merkitse mitään, — on se, että yksi hänen liikekumppaneistaan on juuri tekemäisillään konkurssin. Mutta se nyt näyttää vaan vallan onnen potkaukselta, niin minä ainakin ymmärsin hänen selityksensä"…

* * * * *

Rouva Baarvig seisoi Theklan mentyä keltaisen salin ikkunassa Elvsaetissä. Raskas, lämmin sade vihmoi ikkunata sumuisena päivänä, ja harjujen valkoisilla rinteillä musteni lumella viidakko suojasta pitkiin juoviin. Se ehkä ennusti kevättä, aikaista kevättä tänä vuonna… Talvi oli ollut niin päättömän pitkä, — ja tänään hän tunsi sellaista kaipausta kerran taas nähdä hiukan aurinkoa, hiukan paljasta märkää maata kohta, ja vihreätä ruohoa terällä.

Siitä oli nyt kaksikymmentäkaksi vuotta kulunut, kun he tulivat tänne Elvsaetiin, hän ja Baarvig… Hän muisti aina lehmukset ja niiden takana pienet ikkunan ruudut ja viheriäisen eteisoven, jonka päällä oli lehviä heidän sisään astuessaan. Hän oli itse istuttanut puistokujan. Koko puutarhan hän oli istuttanut, hedelmäpuut ja marjapensaat ja parsalavat. Ja haavat huvilakunnaalla, jotka olivat kasvaneet niin suuriksi, että ne peittivät osan virran puolen näköalasta. Nyt oli niin kauvan kestänyt pimeyttä, jäätä ja lunta, — ollut niin synkkää ja raskasta… Niinhän se oli joka talvi… Ja keväisin Elvsaet taas virkosi vaaleana ja vihantana ja harjulla puhkesivat silmut ja linnut visertelivät ja kaikki kotieläimet päästettiin ulos —.

Mutta tänä vuonna — —?

Tuntui siltä, kuin ääni hänen sisässään olisi huutanut valoa, yhtä ainoata auringon sädettä, — vilahdusta tuosta kirkkaasta, kimaltelevasta keväthohteesta, joka ikäänkuin loi niin liian räikeä tä loistoa kaikkien ruutujen ja aukkojen läpi, — hän ottaisi sen vastaan silmiä siristämättä: Niitä oli kestänyt niin liian kauan noita mustia öitä. Hän rupesi melkein luulemaan itseään aaveeksi, joka kummitteli täällä keltaisessa salissa…

Tuo synkkä keinojen puute ja alituinen huoli lasten tähden… Minkan tähden, josta hän ei tietänyt, kuinka hänen laitansa oli, ja Berthean tähden, josta hän tiesi liiankin hyvin, — — ja kaiken yli raskaana, synkän häilyvänä uhkauksena — Kjel!… Hänen alati kiihkeät kasvonsa, hänen levoton olentonsa ja koko tuo liioitteleva tapa, äänekäs puhe ja varma kehuminen, — hän näki kuin veden läpi sen takaa poikansa hikisen toivottomuuden. Voi kuinka hän ymmärsi Kjelin kamalan hirtehishuumorin, niin että hänen polvensa vapisivat ja hän luuli onnettomuuden tapahtuvan ehkä jo huomenna taikka samalla viikolla… Joulusta lähtien hän oli yhtä mittaa vain mennyt ja tullut — hevosella ja rautatiellä pitkin maakuntaa ja pääkaupunkiin — kaikki yhtä huumausta ja kortti-iltoja ja kuin viimeistä päivää elämistä… Tahtoiko hän paeta omia tuskiaan, vai luuliko hän pettävänsä muita — nyt kun kaikkialla huhuttiin, että metsäyhtiön luotto oli sortumaisillaan. Kuinka hän saikaan kaikki venymään ja venymään…