… "Niin, sillä olisipahan oikein kokenut puumies, jonka kanssa tässä täytyisi taistella, kyllä sitten — — hi, hi, hi, tahtoisinpa tietää, eikö häntä saisi hankkimaan itselleen vähän enemmänkin tuota samaa kelometsää… Paljasta kilpailua, isä. Parkittua pitää miehen nahka olla, jos mieli omille jaloille päästä… Ja", hän nyökkäsi ovesta, — "emmekös sittenkin saaneet ukosta lähtemään… Hyvää yötä, isä, äläkä murehdi rahojasi!"
* * * * *
Illallispöydässä rasitti kaikkia painostunut mieliala.
Tohtori istui synkkänä ja umpimielisenä ja leikkasi pihviä. Hän odotti, että häntä yöllä haettaisiin sairaan luo ja söi sen vuoksi ylimääräisen lämpimän ruuan. Minka näytti vielä vihaiselta, katsoi ääneti eteensä pöytäliinaan ja hypisteli suuliinaa; tänä iltana oli nuoremman sisaren Berthean vuoro kantaa kunkin eteen teekupit, sitä myöden kuin äiti ne täytti. Kaksitoista-vuotias Arnt puri suun täydeltä ja tähysti pöytäliinan poikki isäänsä, ja Massi taas istui ärtyisenä ja riiteli vastaan, kun suuliina sidottiin hänen leukansa alle. Schulteissin, kotiopettajan, kiusaantuneet hermot kärsivät rasittavan mielialan painosta. Viallinen selkäosa — hän oli kyttyräselkäinen — nousi nousemistaan korkeammaksi ja pää painui yhä syvemmälle lautasta kohti. Kun hän näin itseensä kokoon kääriytyneenä mietiskeli, ei hän voinut olla silloin tällöin vilkaisematta rouvaan. Tämä näytti koko ajan siltä, kuin pyrkisivät kyyneleet hänen silmiinsä, hänen kasvonsa muistuttivat uhkaavaa sadepilveä… Nuorena hänellä varmaan oli ollut kihara tukka, lensi Schulteissille äkkiä mieleen, — sillä tänä iltana valui ikäänkuin loistava jäykkä suortuva alas hänen otsalleen. Ehkä se oli siinä muulloinkin; — mutta tänä iltana… Ja hänestä oli jotain niin kummallista, kun hän tavan takaa vilkaisi tohtoriin ja levottomana huolehti, ett'ei häneltä mitään puuttuisi… "Ei, juustoa isä tahtoo, Minka —. Tuo isälle puhdas lautanen, Massi kulta" —.
… Nyt oli jotain ilmassa… nyt oli jotain ilmassa!… Tohtori osotti veitsellään malttamattomana voiastiaa, ja leikkasi ja raateli juustoa, jota hän hajamielisyydessään latoi kahteen kertaan.
Jännitys helpotti hetkeksi, kun tohtori äreänä taas lähetti kysymään kyökistä, eikö vielä oltu tuotu mitään sanaa… Oliko se joku potilas, joka tohtorin sai niin pahalle päälle? Mahdotonta, — samaa suonenvetoa varten hän oli jo eilen ollut Kalnäsin kujassa… Schulteiss alkoi vilkua salaa, mutta yhä kiihkeämmin Minkaan. Minka näytti niin ihmeellisen raskasmieliseltä ja rasittuneelta. — Schulteiss vaipui arveluihin. Oliko tänään tullut postissa jotain — — joka — on — häneen koskenut?… Schulteiss kääriytyi vielä syvemmälle itseensä… Oliko se jotain, jota isä tahtoi, mutta Minka ei tahtonut… Vai tahtoiko Minka jotain, jota isä ei tahtonut… Äiti oli semmoisessa mielenliikutuksessa… Kosimakirje… leimahti Schulteissin aivoissa äkkiä kuin kulovalkea.
Hän alkoi hikoilla ja hieroi siniliinaan nihkeitä käsiään. Hän oli jo kauan ollut Minkan jäljillä, kuinka tämä salaa lähetteli kirjeitä pääkaupunkiin… Hän heitti Minkaan sivusta nopeita, tuskallisia katseita — — hänen silmissään alkoi pimetä ja kiertää, ja Minkan kasvot vuoroin pakenivat etäälle, vuoroin hiipivät aivan lähelle… Se oli kosimakirje!… Hän vapisi ankarassa mielenliikutuksessaan… Niin nuorelle kehittymättömälle tytölle… Epäilemättä isä oli oikeassa, kun ei tahtonut häntä maailmaan sysätä tuolla tavalla, ensimäiselle, jonka tytär tavattomassa kokemattomuudessaan sattui päähänsä saamaan. — Täytyihän, täytyihän saada rouva Baarvig se käsittämään… Puhuisiko hän?… Uskoisiko kyynelsilmin tohtorille — ja rouvalle, — kuinka suunnattoman lahjakas, kerrassaan poikkeusluonne Minka oli. Mutta että hän vielä oli vain kuin painava uinaileva nuppu, täydellisesti tietämätön omasta syvästä, ihanasta olennostaan — — rukoilisiko heitä, etteivät antaisi minkään ennenaikaisen todellisuuden sitä taittaa ja murtaa, ennenkuin se oli päässyt puhkeamaan ja kehittymään… Hän eksyi hurjiin mielikuvituksiin, ei enää muistanut, miten hän oli pöydästä lähtenyt, — mutta hänen askeleensa veivät tavallisuuden mukaan arkihuoneeseen, jossa hän upposi pianon taakse nurkkaan, selkä seinää vasten, istui ja nautti Minkasta; tämä puolestaan käytti häntä salaisena yleisönään, jonka varman ihailun edessä hän esiintyi jos kuinka sielukkaana pianotaiteilijana.
— Tohtori katosi konttoriin, tapansa mukaan. Hän seisoi ja valaisi lampulla kirjahyllyä, josta hän etsi jotakin nidosta, eikä kääntynyt, kun rouva tuli huoneeseen piian kera, joka kantoi sisään hänen turkkinsa ja matkavaatteensa.
"Niinkuin olen sanonut", lausui tohtori lyhyesti ja kylmästi, kun oli kirjan löytänyt, palannut pöydän luo ja istunut, — "ei äyriäkään, — sen huomenna kirjoitan hänelle."
Rouva Bente seisoi hetkisen ikäänkuin kooten itseään mielenliikutuksestaan: "Se ei ole minun mielipiteeni, Baarvig. Minä olen hänen äitinsä, ja minullakin pitää olla oikeus sanoa jotain tässä asiassa. Ja minä en suinkaan, sen sanon sinulle, — en ensinkään ole taipuvainen ottamaan sitä edesvastausta päälleni. Minä olen koko päivän nähnyt hänet edessäni puutetta kärsivänä ja sydämessään vihaa kantaen meitä kohtaan. Ja ehkäpä syystä… Minä sanon sen — minä en sitä kestä!" "Käske piikaa viemään pois matkavaatteeni… Käske piikaa viemään pois matkavaatteeni… Minä en ymmärrä, miksi minun pitäisi matkustaa, rähjätä, valvoa ja raastaa kaiket yöt kurassa, jääsohjossa ja syyspimeässä, jotta hän sitten laulaisi tiehensä rahat. Tästä lähin otan vaan päiväsairaita —" — "Onko tuo laitaa — pauhata tuolla tavalla, kun meillä on näin vakava asia edessämme… Sinuun se koskee kipeästi, sinun kannaltasi katsoen, minä varsin ymmärrän sen. Mutta ethän sinä toki tahdo leikata poikki kaikkea — kaikkea meidän ja pojan väliltä." — "Juuri sitä, — niinkuin kuolleen lihan, niinkuin kuolleen lihan, Bente… Se on ainoa keino. Häneen on mennyt lihakuolio, — todellisuudesta tyhjää, onttoa itseluuloisuutta on koko poika. — Ja se on leikattava pois, — hänen täytyy saada tuntea pakko!" — "Nyt malta mielesi, Baarvig", — kuului hiljainen, kolkko vastaus… "Minä olen hänen äitinsä — ja minä pelkään, että sinä leikkaat pois muutakin kuin pojan, — leikkaat pois minutkin." — "Sinähän olet aivan suunniltasi, Bente!" — "Minä sanon sen sinulle kerrassaan, Baarvig, että minä olen päätökseni tehnyt. Endreä ei hylätä… Matkustan suoraa päätä hänen luokseen, jos se käy tarpeelliseksi. Onhan minulla pankissa rahoja!" —