Tohtori seisoi mykkänä. Tähän saakka oli hän haparoinut epäröivässä pelossa. Kellertävä, kirkas valo levisi puoleksi paljaan lumisohjoisen maan yli. Työväen rakennuksista juoksi ihmisiä ja pitkin tietä riensi väkeä ja hevosia joka taholta. Äkkiä valkea ikäänkuin sammui, savupatsas kävi pikimustaksi ja maisema vallan pimeäksi — ainoastaan kuu —
"He saavat sen sammumaan. He sammuttavat sen!" ankkasi tohtori äkkiä hurjalla toivolla —. Sahan ruisku on käymässä… He ovat päässeet tulen herroiksi… Siellä on kyllä väkeä… Mutta äkkiä leimahtivat liekit korkealle, — yhä korkeammalle taivaalle — ikäänkuin nuoleva kieli pimeässä ja tiheä kipinäsade syntyi sahajauhoista ja höylänlastuista.
Tohtori hengitti lyhyeen, ikäänkuin ilma olisi polttanut hänen suussaan, kääntyi epätoivoisella liikkeellä, melkein kuin olisi tahtonut työntää pois tuon näyn… Lankkupinot… ei, ei epäilystäkään… tuli oli päässyt niihin — —
Sänkykamarissa käveli Bente epätoivoisena pitkin lattiata huokaillen ja vaikeroiden… "Jumalani — Jumalani — synnistä rikokseen"… "Onni ettei Kjel ole kotona tänä yönä" — sanoi tohtori levollisesti. — "Hän matkusti kaupunkiin iltajunassa" — "Onko se totta? — Baarvig — Baarvig!" Bente tarttui suonenvedon tapaisesti häneen… "Ja minä kun saatoin epäillä häntä." — "Bente, — ole vaiti, ole vaiti, kuuletko. — Tahdotko tulla mukaan, vai etkö" — —
— Alhaalla sahalla tohtori juoksi paitahiasillaan lankkukasojen välissä ja niitten päällä johtaen sammutustyötä, ruiskun käydessä ja vesisuihkun suhistessa voimatonna ylivoimaisessa hehku- ja tulimeressä. Hänen hikinen muotonsa häämötti joskus esiin savun ja kipinöiden alta lankku- ja lautapinojen välistä, hänen tähystäessä uusia keinoja. Hän viipyi siellä, kunnes pinot rupesivat rutisten ja räiskyen romahtamaan alas ja tuli pakotti hänet lähtemään. Ja kun pelastustyö oli lakannut jossakin kohden, koetti hän itsepintaisesti jatkaa sitä telineiden välissä kapeissa solissa, kunnes työväki tukahduttavassa kuumuudessa kieltäytyi tottelemasta huutaen, että eihän tässä nyt ollut ihmishengestä kysymys. Aamun sarastaessa, savun vyöryessä paksuna ja harmaana pitkin virtaa, nähtiin tohtorin vielä, vaatteet rikki revittyinä ja kärventyneinä, tekevän toivotonta työtään, koettaessaan pelastaa edes viimeisen pienen osan lautavarastosta…
XII.
Oli ollut, kuten Kjel sanoi, suloinen kevät ja viileä, vilkas kesä. Hän oli istunut arkitakissaan päivänkatteen alla verannalla ja lihonut. Luotto kukoisti, hän oli taas järkähtämättömän itsevaltias säästöpankissa, suoritti käteisellä asian — ja kaikki nuo kuiskaukset ja huhut olivat taas hiipineet hiirenreikiin sen jälkeen kun hänen tulipalossa hävinnyt omaisuutensa oli arvosteltu niin äärettömän korkealle, — kaikkiaan lautavaraston kanssa lähemmä kahdeksaankymmeneen tuhanteen kruunuun. Hänellä oli ollut kuusi kuukautta aikaa ja vapautta matkustuksiin ja vekselien järjestämiseen, — oli voinut hiukan levähtää ja hoitaa mukavuuttaan, jonka hän niin hyvin tarvitsi. Hiukan vaan täytyi pitää silmällä sahaa, jota rakennettiin uudelleen.
Tämä vuosi oli ollut hänelle suotuisa monella tavalla. Näytti siltä, kuin Theklakin olisi käynyt hiukan sävyisemmäksi ja tyynemmäksi, ei ainoastaan sen puolesta, ettei hän nyt yhtenään vaatinut häntä tekemään tiliä ja selvyyttä, vaan tuo innokas tohtori Stenvigin ihaileminenkin oli laimentunut, niin ettei Kjelin tarvinnut nähdä tohtoria salissaan enempää kuin kerran viikossa.
Ensi kuussa piti puuhan taas alkaa, nimien hankkimisen, korkojen maksun ja vekselien uudistamisen. Hän oli hyvin varustettu nyt — hiukan vaivaa vekselistä yhtäällä, hiukan houkuttelemista ja pelottelemista toisaalla — sadetakki ja matkasaappaat päälle taas. Mutta suurin osa olikin niin viisaasti järjestetty, että hänellä vaan oli syksykausi selvitettävänä.
— Alhaalla sahalla, jossa rakennettiin ja sahattiin ja naulattiin ja veistettiin, nähtiin Endre tavallisella aamupäiväkävelyllään, kunnes sikari oli loppuun poltettu ja sopi poiketa Kjelin luo saamaan vähän virvotuksia ja uusi havanna.