* * * * *
Tohtori heräsi ikäänkuin reväistynä raskaasta, levottomasta unesta, sillä ikkunasta näkyi hohde, valo… Hän säikähti äkkiä. Hiki alkoi valua. Hän ei kohottanut päätään tyynyltä… makasi vaan ja katsoi rullakartiiniin… Tietysti kuu — — mielikuvituksien jatkoa — — ihan on mennyt veriin… Kuu, joka — — Hän makasi ja katseli… Yht'äkkiä pimeni, niin ettei kartiinia enää näkynyt, sitten leimahti valo taas — epäsäännöllisesti — — Hulluutta — tietysti kuu, joka on noussut — Hän tunsi vastustamatonta halua nousta ylös ja mennä keltaiseen saliin katsomaan; mutta ei uskaltanut — —
Hän istui sängyssä pystyssä. — Puhuisiko Bentelle… Ei… Kuuluisihan sieltä jotain — jonkinlaista huutoa ja melua, jos jotain olisi tapahtunut. Hän alkoi hiljaa ja epäillen pukea alusvaatteitaan ja sukkia päälleen. Se tuntui lohdutukselta sillä hetkellä —
"Mikä hätänä, Baarvig?" — kysyi Bente.
Tohtori sai samalla takaisin koko tarmonsa, — hän hypähti pystyyn ja juoksi keltaiseen saliin.
"Hyvä Jumala, mikä omituinen valo hohtaa ovesta — punertava valo seinällä!" huudahti Bente, joka samassa hypähti ylös ja veti tulitikulla valkean.
Tohtori seisoi vähän aikaa ikkunan luona, ennenkuin hän vastasi… "Näyttää tosiaankin siltä kuin tuli olisi päässyt irti tuolla alhaalla" — sanoi hän väkinäisesti ja käheästi —. "Ehkä vaan nokivalkea — —. Näethän, ettei se loista niin paljoa, — tuskin yhtään — nyt" —
Samalla valo siellä alhaalla leimahti äkkinäiseksi rajuksi punertavaksi purkaukseksi ja paksu tupruava liekkien sekainen savu ponnahti ilmaan, valaisten kirkkaasti tutun virran ja siinä uiskentelevat jäälohkareet, ja nimismiehen talon huoneineen. Tohtorin suu avautui ikäänkuin huutoon, mutta sulkeutui jälleen. Hän hengitti vaivaloisesti.
"Meidän täytyy pukeutua, Bente, — joutua alas — lähettää hevonen ja renki" —
"Herra meitä varjelkoon, Baarvig, — näetkö sinä!" huuti Bente.