Liekit alhaalla sahalla sihisivät ja kiemurtelivat — ja hävittivät… huusivat tuskaa — tuskaa… Hän tuijotti eteensä jähmettyneenä — —
* * * * *
Alhaalta kuului varovasti kulkevan reen natisemista — ja hiljaista puhetta… Eteisen ovi narisi hitaasti auki ja miehet kantoivat vaieten tohtoria ylös portaita… Bente rouva seisoi liikkumatonna, sittenkin kun hän oli kannettu keltaiseen saliin tilalleen… kääntyi ja tuijotti, — — kääntyi ja tuijotti… — — Pojat olivat menneet alas. — —
Silloin hän hiipi hiljaa ja laski poskensa kuolleen poskea vastaan — ääneti — kyynelittä…
XIV.
Elvsaetissa oli nyt niin hiljaista ja yksitoikkoista, vaikka siellä tänäkin kesänä oltiin ja elettiin.
Ei tullut enää tohtoria, ei lähtenyt tohtoria käskyin ja puuhin ja edellään kuin tuuli siitä, mitä oli sisällä ja ulkona tehtävä. Ei nähty vierailevien rilloja ja kääsejä tohtorin mäessä, ei seisahtunut hiljaisia sairaita portaille kysymään, oliko tohtori kotona… Konttorihuoneessa oli kaikki entisellään, riippuivat tohtorin piiput ja makasivat hänen kauniit koneensa, — haavurilaatikko tavallisella paikallaan pulpetin oikealla puolella. Maanviljelys oli poisvuokrattu siksi vuodeksi, kunnes maatila syksyllä myytäisiin, ja sitä hoidettiin alaalta väentuvasta.
Bente rouva puuhaili hiljakseen kotitaloudessa ja puutarhassa. Vähän väliä tuli kirjeitä Arntilta ja Massilta. Hän oli luovuttanut loput perinnöstään taatakseen siten heidän kasvatuksensa, ja nyt sitä kysyttiin ja vastailtiin pitkissä kirjeissä, kuinka rahoja tuli käyttää. Ylhäällä keltaisessa salissa tuntuivat askeleet vielä yksinäisemmiltä ja hiljaisemmilta autiossa huoneessa, jossa huonekalut olivat epäjärjestyksessä, pitkä pöytä maalaamaton ja tavaroita työnnetty sinne tänne, niin että koko huone oli kuin ullakko-säilytyshuone. — — "Niin kauan kuin oli hitunenkaan toivoa, — jotain, jonka vuoksi elää," oli Baarvig sanonut… Se oli tuo salainen kertosäe, jota ei kuullut päivällä enempää kuin kosken kohinatakaan, mutta joka alkoi mielessä humista yksinäisinä hetkinä keltaisen salin ikkunan luona —
Minka… Hän käyskenteli kesän täällä kotona kysymysmerkkinä äidilleen — häälyvänä toivona… Minka, hänen sydänkäpynsä, jonka vuoksi hän oli tuntenut itsensä niin rikkaaksi niin monet vuodet… jota hän oli rakastanut heikkouteen saakka, — jota hän ei kestäisi kadottaa!…
Rouva Baarvig oli aina Minkan kotiintulosta saakka yhä enenevällä tuskallisella tunteella huomannut, että tyttäreen oli tarttunut väriä ympäristöstä, jossa hän oli liikkunut, vaikutuksista, joiden alainen hän oli ollut… Tuo uneksiva itseensä vaipuminen… Ikäänkuin todellisuuden rajain ja vaatimusten ymmärryksen heikkeneminen — tuommoinen sumuinen kiihotettu itsetunto… Häneen oli kuin jotain tarttunut toisesta ilmakehästä, joka oli täynnään tylsistäviä edellytyksiä ja käsitteitä — —.