"Ole hyvä minulle, Bente, — minä en voi nukkua, ennenkuin minä olen purkanut itsestäni nämä ajatukset… Hän ei voisi kertoa vaimolleen, — että hän on murhaaja, — samassa silmänräpäyksessä hän kadottaisi vaimonsa sisimmän kunnioituksen. — Ja vaikka hän voisikin säilyttää vaimonsa rakkauden." — "Se voisi kyllä tapahtua, Baarvig, se tosiaan riippuisi paljosta." — "Niin, vaikka hän — näetkös — niin rakastaisi hän kuitenkin vaimoaan huonosti, jos hän sillä tavalla vetäisi vaimonsa kanssaan äänettömäksi rikostoverikseen, jonka myöskin täytyisi luoda ihmisten edessä alas silmänsä ja alituisesti pelätä ilmitulemista ja sen tuottamaa häpeää ja häviötä hänelle itselleen, kaikille hänen omaisilleen — saattaisi hänet siihen, että hänestä tulisi vangin vaimo ja vangin lasten äiti…"

"Hän olisi kääntänyt rikoksen kuorman sitä vastaan, jota hän enin rakasti ja jolle hän toivoi enin hyvää maailmassa. — Siinä siis, näetkös, ei enää ole luottamusta, — hänellä ei enää ole ystävää. — Hän on, Bente, suljettu ulos — paratiisin yrttitarhasta, — hän on pakotettu vaikenemaan, Kerubim — —. Se on niin, Bente. Sellaisia ihmisiä on äärettömän sääli." —

"Rakas Baarvig, jos sinä joisit hiukan soodaa taikka naftaa, — ne ovat niin pimeitä ja epätoivoisia asioita, joita sinä mielessäsi myllertelet, että minä melkein pelkään sinun hourailevan." — "Ei, ei, Bente, — minua helpottaa, kun annat minun myllertää tämän loppuun. Sitten minä saan unta, mutta en ennen… Niin, ja sitten… vaimo parka ei oikeastaan koskaan voisi antaa hänelle anteeksi, että hän sillä tavalla on pimentänyt hänen koko elämänsä, — tehnyt hänestä pahantekijän rikostoverin. — Hän voisi ehkä rakastaa häntä; mutta kokonaan antaa anteeksi, näetkös… Ihmiset eivät voi antaa semmoista anteeksi… siitä syystä on anteeksiantamus asetettu niin korkealle meidän yläpuolellemme uskontojen auringoksi. Ja sitten, — näetkös, — hänelle, — niille raukoille, joita tuollainen epäkohtalo rasittaa, tuntuu uudenvuoden yö pimeältä seinältä, — ei maksa vaivaa panna tulta ikkunoihin… Heiltä on viimeinen kipinä mennyt — sammunut… Sitä voi sanoa uudenvuoden surkeudeksi, Bente… Ja nyt minä ehkä saan unta… Katso, onko sammutettu Kjelin luona"..

Hän puristi äkkiä suonenvedon tapaisesti vaimoaan rintaansa vasten, syleili ja suuteli häntä.

— Uuden vuoden aamuna tohtori seisoi turkit yllään rohtokaapin luona ja penkoi ja haki jotain, ennenkuin hän meni rekeen. Hänellä oli hermokuumesairas ja hän tahtoi olla poissa, ennenkuin uudenvuoden onnittelut alkaisivat. Hän ikäänkuin tarkasteli ikkunoita ajaessaan kotoa poispäin, seisautti tienmutkassa portilta vähän matkaa ajettuaan ja jäi vähäksi aikaa istumaan ja katsomaan taakseen rakennusta, niin että renkipoika arveli hänen unohtaneen jotain, kohautti vähän nahkalakkiaan, löi ruunaa selkään ja ajoi kovaa vauhtia mäkeä alas.

Aamupäivällä täyttyi Elvsaetin sali uudenvuoden vieraista… Leveitä rekiä ja kapeita rekiä kilisevin umpikulkusin ja karhunnahkaisin taikka sudennahkaisin peittein näkyi pitkä rivi pihassa, josta lumi oli pois luotu. Seudun perheet olivat ajaneet sinne kirkosta tullessaan. Toivotettiin hyvää uutta vuotta, juotiin viiniä ja syötiin leivoksia, ja Endre hoiti sijaisena isännyyttä sangen kaunopuheliaasti. Hän ei lausunut jokapäiväisiä uudenvuoden toivotuksia, vaan vaihteli puheenparsia, niin että niihin tuli sievyyttä ja uudenvuoden huumoria. Hänen varastonsa ei ollut vielä lopussa, kun viimeinen vitkasteleva vieras kello kahden aikaan ajoi mäkeä alas, ja hän itse seisoi kannaksilla mennäkseen jatkamaan uutta vuotta Kjelin luona.

Tohtorin mäessä tuli isän hevonen häntä vastaan, ja sitä ajoi joku vieras; mutta hän ei siitä huuruisessa mielentilassaan ajatellut sen enempää… — Bente rouva tunsi hevosen ja meni ulko-ovelle vastaanottamaan Baarvigia; hän oli ollut niin surullinen ja levoton yöllisestä. Hänen huomiotaan herätti, ettei umpikulkusia kuulunutkaan, ja että reki vastoin kaikkia tohtorin tapoja seisahtui keskelle pihaa eikä portaitten eteen. Kun vieras mies astui reestä, tuntui äkkiä kuin hänen verensä olisi jäätynyt; ja hän nojautui kaidepuihin päästäkseen alas — —

* * * * *

Kjel ja Endre olivat matkustaneet isää noutamaan. Tohtori oli, — niin kuului surullinen sanoma, äkkiä kuollut jonkinlaiseen sydän- taikka hermohalvaukseen heti juotuaan lasin jääkylmää vettä sairasta katsottuaan. —

— Eteisen poikki kuului pikku tyttöjen kamarista Berthean itkua ja joskus äänekästä voivotusta… — Keltaisen salin ikkunassa seisoi Bente yksin pimeässä. Hän oli seissut siinä hämärästä saakka hiljaa, liikkumatta… Ne öiset puheet kaikuivat taas hänen korvissaan, — joka ikinen sana, niinkuin se oli sanottu, — raskaasti… huokauksella… Kaikki oli käynyt hänelle — niin läpinäkyväksi —