"No vihdoinkin!" — Tirehtori nousi ja mutisi jotain, joka oli ikäänkuin tyytyväisyyttä sen johdosta, että tänään kuitenkin oli tullut jotain tehtyä.
"Gertrud… Miltä näyttää?" kysyi Abraham, kun tirehtori oli sulkenut oven; hän vielä seisoi punniten ja tähystäen työtään.
"Nyt se on isä, — sama tirkistys"… huudahti Gertrud. — "Ja suu… aivan sattuva — se ei ole kaunis — vaan se tietää, mitä tahtoo."
"Semmoiseksi on sitä ainakin tarkoitettu", lausui Abraham vaatimattomasti.
"Teissä on jotain isältänne, Gertrud."
"Sangen imartelevaa."
"En oikeastaan tarkoita tirkistystä enkä ruuppaa nenän juuressa; — vaan voima on teissä käynyt kauniiksi… Teillä esimerkiksi on semmoinen ihana ja lämmin jäntevyys suunne ääressä, — paras ilmeenne on juuri siinä… Ja tuo musta mahti silmissänne… Herra tiesi mitä tuntematonta niissä oikeastaan asuu" —
"Kiitoksia!"
… "Ja tukka, — se oli valtaava patukka, josta sieluni kerran riippui. Kun muistelin teitä, niin muistin aina senkin; — sen heilunnasta näin, millä päällä olitte… Nyt se on koottu pään päälle uhkuvaksi solmuksi, kuin padottu virta. — Ajatellessani, miten se voi tulvehtia"…
"Emmekös puhuneet isän muotokuvasta", yritti Gertrud pilaillen väittelemään.