Abraham lauloi sentimentaalisesti:
"Vaan Pekkaani en unhota, ei vaikka aukeis ha-ha-hauta."
Tänään ei työ sujunut, sen käsitti Gertrud. Kun hän alkoi noin hikoilla ja kaivella sormia tukkaan… Liioitteli sekä rokonarpia että ruuppaa, saadakseen jotain ilmettä…
Tirehtori oli vaipunut omiin mietteisinsä, — silmät tuijottivat terävästi seinään ja kasvot olivat takanojassa ikäänkuin tähystämiseen…
Abraham säpsähti äkkiä ja samalla joutui pensseli kovaan liikkeesen.
"Gertrud hyvä! tuokaa minulle vähän tilkkua, jolla pyyhin"…
Gertrud käväisi vaatekamarissa ja palasi tuokiossa huoneesen; mutta sai vaan hajamielisen vastauksen: "Pane tuohon."
Gertrud jäi seisomaan isänsä tuolin taa, käsi lanteella… Nyt sujui häneltä työ… Gertrudista olivat kuin ilmestys nuo Abrahamin silmät!… Semmoinen suuripiirteinen voima leimavuolteisissa kasvoissa. Ja samalla tuo omituinen hento, kärsivä ilmaus, joka oli saanut päälle tavaksi vinon, ikäänkuin hieman väsähtyneen, kuuntelevan asennon… Hän oli kokonaan työnsä vallassa.
Illan auringosta sammui seinällä säde.
Kuului toisesta huoneesta kellon lyönti…