Yhä kiivaammin ja kiivaammin alkoi hänessä kuohua — tulvasi mieleen katkeruuden, häpeän, sanattoman raivon kalvava tunne, — tunne siitä, että oli hävinnyt…
Niin, nyt he pakisivat ja riemuitsivat, — nyt heidän suunsa kävi klubissa ja kaupungilla — nytkös he olivat häntä kerrankin kurittaneet… Äh! — — Ehkäpä tässä keksitään, miten maksetaan. —
X.
Tämä oli ollut, sen saattoi Gertrud sanoa, ihanin vuosi hänen elämässään, aina aikaisesta keväästä, jolloin Abraham tuli, näihin saakka, kun hänen piti lähteä. Suvisia kuvia jalkamatkoilta, kalastusretkiltä, ja aivan hiljattain säterimatkalta Johnstonin maatilalle, yhdessä Abrahamin, Klaun ja Hejen sisarusten kanssa… Seuraelämä, kun rouva Macolm ja suvun nuoret kävivät Johnstonin luona, — ja salainen, monivireellinen jännitys, johon yhdessä-olo serkkujen kanssa antoi aihetta. — Joka kerta, kun hän palasi kotiin hauskuudesta ja huvista, — kun pettymykset ja yllätykset kaiken päivää olivat hänessä aaltoilleet ja myrskynneet… Ja alkusuvesta hauska yhdessä-olo, kun Abraham maalasi hänen isänsä muotokuvaa… Niinkuin panoraama liikkui tämä kaikki ohi hänen muistossaan.
Abraham oli viivyttänyt matkaansa toisen viikon toisensa perästä pitemmälle syksyyn. — Gertrud kyllä arvasi miksi…
Ja nyt oli vihdoin varmasti päätetty, että hänen piti lähteä Parisiin höyrylaivalla huomis-iltana.
Gertrud tunsi, että huomispäivän takana olisi paljasta pimeyttä, — tyhjä talvi, jokapäiväinen koti- ja seuraelämä. Hän oli selvillä siitä, että hänen oli paras nauttia hetkestä, niin kauan kuin sitä kesti. Tätä oli hän miettinyt keskellä sydämen kidutusta ja riemua koko suven umpeensa, karaissut itseään ajattelemaan että —
Ja nyt lähestyi loppu!…
Abraham tuli Gertrudin jäljessä, kuin impi puolipäivän aikaan palasi kaupungista. Gertrud älysi, että hän oli odottanut häntä ulkona maantiellä saadakseen puhella hänen kanssaan kahden kesken… Gertrud oli elänyt kuin kuumeessa nämä päivät. — Ja nyt — — voi jos olisi voinut juosta koskeen —
"Te olette varmaan älynneet, Gertrud", alkoi hän kalpeana ja hämmennyksissä, — "kuinka paljon te minulle olette, — ja kuitenkaan en uskalla teille sanoa mitä tahtoisin —. Te olette koko suven niin varustautuneet minua vastaan tuolla vietävällä tutunomaisuudella ja vilpittömällä sisarellisuudella — —. Kuulkaa Gertrud!" Hän tarttui hänen käteensä ja katsoi siihen: — "Tämä voisi minulle antaa onnen, — se on tuossa lämpöisessä hienossa kämmenessä. Teidän ei tarvitse kuin aukaista se… Sillä on niin hyvät, lujat piirteet"…