Hän etsi immen silmiä — — "Te tiedätte, että rakastan teitä — hamaan hulluuteen, — sen olen tehnyt monta vuotta… Älkää katsoko pois. — Olen viime yönä maannut ja itkenyt kuin lapsi, sillä minusta pudistitte päätänne niin surumielisesti kuin kuolema"…
"Entä jos niin selvästi älyäisin, ett'ette voi tulta kanssani onnelliseksi! — Minussa ei ole ensinkään sitä kevyttä taiteilijaverta, joka teidän vaimollanne pitää olla… Minä, Abraham, vaan olisin myllynkivi, joka teitä painaisin alas. — Emmekös voi olla ystäviä, — vilpittömiä, hyviä, uskollisia ystäviä. — Ystävyyden lupaan minä teille, koko elämäksi."
"Tiesin, että kohtaisin vaan porvarillisen rehellisyyden — —. Mutta minä rakastan teitä Gertrud. Käsittäkää, mikä voima ja ilo te olette minulle!… Ettekö sitä näe, ettekö ymmärrä?… Tästä tulee hulluksi, sillä minä tiedän, että tekin rakastatte minua — vaan sittenkin —
"Onko se ehkä vielä hiljaista harmia mallien vuoksi", keskeytti hän malttamatonna. Hän oli aikoja sitten arvannut, että siinä se oli haava, johon isku kipeimmin tuntuisi; hän vaan ei aavistanut, että se oli se ratkaiseva, kuolettava haava, johon kaikki heidän välillään kariutui!
"Minähän vaan olen poroporvarillinen sielu. — —
"— Ajattelin, että todella antaisin teidän maalata itseni tänä suvena, niinkuin te yhä kärtitte, — jos te ehkä sillä tavalla olisitte saanut, kuten itse sanotte, minut käsistänne maalatuksi… Vaan suoraan sanoen en uskaltanut. — Sitä ei ole aina luja, Abraham…"
"Tarkoitatte, että olen semmoinen näkki, — joka" —
"Minä tarkoitan, että olette palava taiteilijasielu; — — ja minusta ehkä tulisi hyväkin muotokuva, kun te maalaisitte minut mustaan tyyliin", lausui Gertrud katkerasti.
"Gertrud!… nyt pilkkaatte minua".
"En, sitä en tee… minä tiedän, että asetan teidät korkealle, — ihan liian korkealle"… Hän itki —