"Mutta minä tiedän enemmän kuin te, — minä vaan olen niin käytännöllisen todellinen. Tässä on kysymyksessä liitto koko elämäksi, enkä minä usko, että te kelpaatte asettamaan ilonne yhteen ainoaan. Minä tiedän, että tulisi päivä, jolloin minä olisin tiellänne, ja teidän täytyisi olla sidottu rakkauteen, johonka jo olette kyllästynyt."
"Katalaa oppia, — että pöyristyttää… Mutta vaan sanantapoja, Gertrud. Kaksi, jotka pitävät toisistaan, uskaltavat siihen leikkiin ruveta."
"Minä en ole semmoinen korkea, vapaa nainen", virkkoi Gertrud äkkiä kylmästi, — "sellainen kuin Victoria Colonna tai muu sentapainen koroitettu olento, jommoista te kuvittelette."
"Juuri tuollaisena näin teidät viime yönä!" pääsi häneltä kuin tuskanhuudahdus.
Gertrud tunsi ahdistuen, että tämä alkoi käydä mahdottomaksi — toivoi, että se olisi hänen isänsä tai Klaus joka tulisi, kun ratasten ääntä kuului maantieltä.
"Minä olisin voinut sanoa jotakin, Gertrud, — jotakin siitä, että taiteilijallakin on sielu; — ja se huutaa teille, että minä tarvitsen teitä, jos on mieli, että minun elämääni voi syntyä iloa, ja jos mieli sen mihin minulla on taipumuksia, kehittyä kukkaan… Ja sitten vastaatte te luonnottomalla pienekkäisyydellä jotakin semmoista, että minä tulisin maalaamaan toisia naisia! — Oo kuinka ahdasta — ahdasta — — Ettekö te luule, että te olisitte mitään enempää kuin että teidän tarvitsisi peljätä kilpailuja nais-ihon värivaikutusten kanssa? — Kuinka minä tunnen teidät, Gertrud!… Silloin vasta minusta tuntuu että minun työni on jotakin, kun näen sen teidän silmistänne… Teidän rinnallanne minä kykenisin vaikka mihin; — me kaksi, jotka olemme kuin yhteen kasvaneet!"
"Hyvä Jumala, Abraham", puhkesi tyttö sanomaan, — "Te ymmärrätte ettei sille voi mitään kummoinenko on — minä olen vaan tavallinen intohimoinen nainen, joka kuolisin mustasukkaisuudesta, — vihaisin kaikkia, mikä olisi teidän ympärillänne, ja myrkyttäisin teiltä sekä elämän että taiteen — —. Ja teenhän minä sitä nytkin", kuiskasi hän epätoivossa ja kääntyi äkkiä mennäkseen tulevain vaunujen ja isänsä luo.
"Viimeistä kertaa? — Mitä?" kuului, kun tirehtori seisatti antaakseen tyttären astua vaunuihin. — "Ollut meillä jäähyväisillä? —
"Ei? — — Niinkö?" — Hän katsoi omituisesti taiteilijaa ja Gertrudia. — — "No laivasillalla"…
* * * * *