Tirehtori näytti miettiväiseltä sinä iltana. Ovi oli auki kyökkiin ja pihalle ja hän antoi itse määräyksiä ja kävipä tarkastamassa, kuinka kellari suljettiin ja sen ikkunat tilkittiin talveksi.
Hän seisahtui ruokahuoneessa ja jäi tylsästi tuijottamaan pieneen siroon lippaaseen, jossa oli vanhanaikainen karahvi ja pieniä kullatuita lasia — sen oli Johnston hänelle lahjoittanut vaunuissa käyttää matkalla. Oli niinkuin hän tuijottaisi yhä tarkemmin siihen ja etsisi jotakin lasien pohjalta, — jonkinlaisia punottua yhteyttä…
Hm, — siinä täytyy olla jotakin alla… Muutenhan on vallan käsittämätöntä, että Abraham tosiaankin matkusti ilman —
Että hän oli rakastunut korvia myöten, siitä ei voinut erehtyä, — — — ja sitten yhtäkkiä ei mitään, ei kerrassa mitään — hän lähtee pois, hän…
Tähtäisivätkö ne korkeammalle?… Ee-i — mutta, mutta kyllä siinä kumminkin täytyy olla jokin rikka rokassa!
"Kuules Jette", puhui hän toiseen huoneesen, — hän asetti avaimia naulaan, kun kellari oli saatu reilaan, — "se oli oikein, ettei Gertrud mennyt laivasillalle tänään."
"Jaa, arveletko sinäkin niin?" — vastattiin vähän epävarmasti.
"Oikein se oli, sanon minä", jatkoi hän kiivaasti; hänen kasvonsa olivat pikastumista ja sisäistä kiukkua kuumat.
"Oli kyllä, niin minustakin tuntuu, rakas Bratt!"
"Hu-m-m… Hitto häneen —" Hän kulki vinhasti edestakaisin vaimonsa edessä. — "Minä vaan ajattelin, että sinusta tämän pitäisi tuntua vähän ivalliselta — tämän…"