Tirehtori nosti pari kertaa lasin huulilleen, ikäänkuin olisi hämmästynyt, taikka asiata miettinyt; — joi sitte verkallisesti. "Minä kiitän kunniasta", lausui hän sangen kylmäkiskoisesti, ja suupielissä ehdottomasti värähteli.
"Eikö se ole hyvää?"
"Ei. — — Se on, minä en juo viiniä aamupäivällä…"
Anders Bratt seisoi vähän myöhemmin, huulet yhteen puserrettuina, huoneen pienen akkunan ääressä ja katsoi, miten rautatiepäällikkö jäi pihassa seisomaan toinen jalka astinraudalla ja keskusteli Johnstonin kanssa, joka istui kääseissä, ohjakset kädessä, valmiina lähtemään.
Tuohan keskustelu näytti tutunomaiseksi käyvän! — Rautatiepäällikkö ehkä vielä lisäksi kuulusteli, ketä hän saattoi uskoa, ketä ei tässä piirissä?… Ja Johnston vaan istui tuossa hajamielisenä eikä tehnyt mitään, — niinkuin tavallisesti, — asetti vaan kokonaisen näkymättömän rautatiekomissionin… Ja hänen itsensä, Anders Bratin, — äänsi hänen sisässään kirventelevä ilkku, — oli tuo asettanut siihen ensimmäiseksi mieheksi. — Täytyi niellä semmoinenkin kunnia!… Hänen pitkä jäsenellinen ruumiinsa nosti ikäänkuin pykälän hartioiden kohdalle paljaasta vastenmielisyydestä.
Tuo, tuo tuolla kääseissä… istui ja vallitsi… piti kaikki ohjakset kädessään.
Tuo vanha kukistunut loisto tehtaalta!… puhkesi hänessä kuin tulipalo…
"Ihmeellisen unohtava ja hajamielinen tuo ystävänne Johnston", — lausui rautatiepäällikkö sisään tullessaan, "lähtee matkaan eikä muista ottaa edes sadetakkia mukaansa. Täytyi käydä huoneesta noutamassa hänelle omani; — hänhän aikoo kauaksi ylämaihin."
"Hajamielisyydessä se mies aina onnen onkii, se tietäkää", lausui tirehtori hymyillen, koittaen näyttää niin hyväntahtoiselta kuin suinkin, vaikka silmät omituisesti loistivat. — "Sitä ominaisuutta saa hän kiittää koko omaisuudestaan! Aivan unohti käydä kotonaan katsomaan sähkösanomiaan — ja sai sillä tavalla laivansa vakuutetuksi klubissa, ennenkuin lähti kotia lukemaan, että se oli mennyt meren pohjaan. — Ja että hän vakuutti hyvässä luottamuksessa, sen saattoi hän perästä päin autuutensa kautta vannoa — — — Ihmeellinen on sen miehen onni", hymyili hän ilkeästi.
Rautatiepäällikkö äkkiä katsoi hämmästyneenä Brattiin, ja kun hän ei voinut sen enempää lukea tämän kasvoista, niin vaelsi hänen katseensa etsien muihin läsnäoleviin saadakseen selkoa, piilikö tässä puheessa jokin syvempi tarkoitus. Äkkiä käänsi hän Bratille selkänsä.