"Ensinnä tietysti on turvattava Liadalin takana suuret Elveberginmetsät. Sinne on asetettava miehiä ja hakattava leveä aukko, muutoin menee kulo tiheässä lehtimetsässä ja pajukossa yli kuin tappurassa… Sinne! — sinne kaikki väki, minkä vaan jalkeille saatte!"
"Mutta Johnstonin metsä on Liadalin harjun toisella puolella, — arveltiin että siellä ehkä olisi —"
"Ne saa, jumalavita, harju suojata; — — kivi ei pala."
"Arveltiin tosiaan, että ne ehkä olisivat vaarassa —"
"Se on neuvoni!" — lausui tirehtori lyhyeen ja karskisti. — "Tehkää sen kanssa, miten tahdotte… Minä olin isäni kanssa nuorena ollessani monta vuotta siellä tukkia vastaanottamassa, — ja luulisin melkein tuntevani ne seudut."
"Kuka sitä epäilee, hra tirehtori; — juuri saadakseni paikkain tuntemiseen perustuvat osotuksenne kanssani maistraatiin minä —"
"Elveberginmetsät minä sanon, — ne ne ovat vaarassa! — rientäkää ja hevosta selkään!" —
Tämän hän huusi nyrkkiä puiden ja niin ilkeä kiivaus kasvoissaan, jotta teidentarkastaja ehdottoman peljästyksen valtaamana sivalsi raudikkoaan ruoskalla moneen kertaan ja kiidätti alamäkeä kaupunkiin.
Tirehtori seisoi hetkisen ja katsoi hänen jälkeensä sanomattoman ilkkuva vahingonilo kasvoissaan… Hohoo, — tietysti olisi kohteliaasti ja ystävällisesti pitänyt neuvoa päinvastoin — sitä olisi tietysti odotettu! — — ja antaa koko mieskunnan asettua harjulle vartioimaan "meidän Johnstonimme!" — omaisuutta ja etuja! — Niin aina, tarkoitus oli semmoinen, että minun piti nyt neuvoa mieliksi ystävälle!… Ja se neuvo kun olisi taskussa, niin kyllä sitten laitettaisiin sähkösanomat amtiin ja sotaväelle ja nimismiehelle.
Tirehtori astui ylös kartanoa kohti nopeasti, intohimoisella vauhdilla.