"Mitä nyt, Finkenhagen, kuloko?"
Raudikko seisoi sääret hajallaan, kärsiväisen näköisenä ja läähätti, sitkeätä vaahtoa riippui suupielistä.
"Niin on, ja ankara, hra tirehtori, Törrisvandetin ympärillä. Tirehtori antaa anteeksi, että minä —"
"Hiiteen anteeksi pyynnöt, onko tässä niihin aikaa!"
"Että minä en joudu poikkeamaan, vaan pyydän saada lyhyesti antaa tässä kertomukseni… ja pyydän arvoisata mielipidettänne ja osotuksianne mukana kaupunkiin, että minne pitää miehiä asettaa. Nimismiehelle on laitettu sana, että hän kokoo väkeä hätään, ja täytynee kai sähkösanomalla pyytää sotaväkeäkin. — Vai mitä hra tirehtori arvelee?… Uskallanko kaikessa kiireessä kysyä"… Teidentarkastaja kuivasi kasvojansa.
"Törrisvandetin ympärilläkö? — molemmin puolinko?" — kuulusteli tirehtori kiihkeästi, — "ja ainako Liadalissa asti, — niissä kuivissa soissa?…"
"Niin, ja harjun kupeilla. Tiedättehän, että Johnstonin metsät ovat harjun takana toisella rinteellä."
"Niinkö? aivanko — korkealla harjussa?" kuulusteli tirehtori kiihkeässä jännityksessä; hänen kasvoillaan kävi ikäänkuin valon välähdys.
"Ja metsä — kuivaa kuin taula", — sanoi hän pitkään…
Hän seisoi mietteissään ja kaivoi kepillään; — mutta reipasti sitten äkkiä mielensä: — "No turha olisi kuitenkaan liikoja hämmästyä; — kovalle — sangen kovalle — panee valkean, ennenkuin se pääsee harjun poikki Johnstonin puolelle — — melkein mahdotonta"… Hän äkkiä heitti nopean tutkivan silmäyksen teidentarkastajaan —: