"Sano se!" lausui Bratt ja kiiruhti malttamattomana poikaansa matkaan.
— "Niinpä lähtenee lopulta tiehensä", mutisi tirehtori; hän ei ensinkään ollut sillä päällä, että olisi halunnut tavata Johnstonia…
Jaha, — jaha; — hän astuskeli nopeasti edes takaisin sahatukin rinnalla, jota kettingit vetivät vinkuvaan, nelinkertaiseen sirkkelisahaan, — Strömmin saha ehkä vielä saa kunnian sahata tehtaan metsäin puita, kun Johnston täyttää virran tukeillaan, — ja rautatie minun hyvästä toimestani saadaan aikaan…
Virrassa oli vesi matalalla, ja uneliaasti se päiväsin liikkui eteenpäin; vesirattaan kohdalla olevasta aukosta tuskin tuntui viileätä vetoa, ja tuon tuostakin uiskenteli kekäleelle paahtunut puunpalanen taikka kärventynyt havunoksa koskeen. Ne olivat viestejä ylämaasta, jossa kulot näin helteellä hävittivät metsiä, — ehken eivät toki syrjäjokien varsilla?…
Kekäleet saivat hänet joka kerta miettiväisenä tuiottamaan.
Maantiellä tulla jyristivät kääsit. Pölypilven läpi oli vaikea hyvästi erottaa kuka…
Teidentarkastajako? — tuommoisella vauhdilla!
Tuntui siltä, kuin tämä juuri olisi sopinut yhteen niihin ajatuksiin, joissa hän liikkui. Jotain oli tapahtunut.
Aivan oikein, teidentarkastaja pysähtyi hänen portilleen, taloon noustakseen.
Tirehtori viittasi ja seisoi tuokiossa hänen vieressään.