"Teidän puheenne on niin sairasta, Johnston! — Myöntäkää, että teitä tänään vaivaa huono mielentila."
"On niin harvoja, joille voin mieltäni purkaa; — sisässä käy ja kuohuu niin paljon… Vakuutan teille, että tuntuu ikäänkuin puhaltaisi raikas, keventävä tuuli, kun saa istua täällä teidän luonanne, — teillä on, rouva, oma omituinen tapanne"…
"Ettekö luule, Johnston, että teille tekisi hyvää, jos saisitte Abrahamin kotia — häiritsemään teitä ja täyttämään koko talon harrastuksillaan. Hänpä ei jättäisi teille aikaa mietiskelemiseen ja murehtimiseen maailman alkusyistä ja —"
"Abrahaminko kotiin, — nytkö luokseni?" — Hänen silmäkulmissaan tuskallisesti värähteli, ikäänkuin hänen äkkiä olisi tullut paha olla. — "Ei, ei, — eläköön hän surutonta elämäänsä joutumatta minun elämäni varjoon"…
Hän istui hetkisen, ja näytti siltä, kuin se ajatus olisi saanut hänet yhä enemmän alakuloiseksi. —
"Anteeksi!" sanoi hän, — ja lausui äkkiä jäähyväiset — "nyt näette, rouva, miten tänään olen teitä kiusannut huonolla tuulellani."
* * * * *
Anders Bratt asteli, puri tupakkaa ja syljeskeli alhaalla sahalla.
"Vai on Johnston meillä?" vastasi hän Klaulle.— "Sano hänelle, että toimitan kaikki hänen puolestaan; mutta ett'en kiireen takia jouda hänen puheilleen tulemaan, — täytyy laittaa matkaan laivan lasti lankkuja."
Klaun silmät vähän ällistyivät tuon lankkulastin tautta.