Hän joi tyhjäksi mehulasinsa ja kaatoi uutta, valtaavassa liikutuksessa:
… "Täytyisi nähdä aivan selvästi omaan itseensä; pohjia myöden, — sielunsa syvimpään, pienimmätkin ajatuksen oraat, — jotta voisi valita ja ottaa itselleen semmoisen edesvastuun koko iankaikkisuudeksi! — Suuri, uhkaava, tuntematon äärettömyys on edessä hirveänä kauhistuksen kuvana: — — Oletko varma? — aivan varma?… Hämärästä, itsetiedottomasta sielunelämästä kuohuu esiin arveluita ja epäilyksiä omista ajatuksista ja vaikuttimista. Kuka tietää, rouva, mitä meren pohjalla matelee… Kuta kauemmin ja hienommin ja omantunnonmukaisemmin itseensä kurkistaa, sitä enemmän karttuu pelko ja epäilys… Ei yksikään, ei ainoakaan ihminen voi raihnailla jaloillaan sitä ajan pitkään kantaa. Se masentaa ja lamaa…"
"Rakas Johnston", — lausui rouva hänelle, "te olette oikeassa, — aivan varmaan; — mutta —"
"Olen varma siitä", vakuutti Johnston välttäen,— "että monta, monta onnetonta, — paljon useampi kuin luullaan! — on menehtynyt näiden epäilyksien vuoksi"…
"Eikö terve järki pian sanoisi ihmisille, ett'ei äärellinen olento voi käsitellä äärettömiä arvoja?" mietiskeli rouva.
"Äärettömiä arvoja"… Johnston tuijotti eteensä ja pudisti päätään, — "mitä me tiedämme?… Täällä vaellan, ja jok'ainoa askeleeni, — kaikki mitä teen, pieninkin liike, kaikki — puolihämärä aatekin, — vaikuttaa ikuisia seurauksia, — syiden ja seurausten ääretön sarja… En voi itselleni leikata kävelykeppiä kaatamatta ehkä puuta, josta olisi tullut pelkka temppeliin"…
"Ja" — arveli rouva — "suuret hallitsijasuvut ja valtakunnat, jotka ovat korottaneet ihmiskunnan sekä moralia, että kultturia, monta kertaa on ne perustettu murhilla ja verenvuodatuksilla."
"Niin, mitä me tiedämme", — Johnston puhui kuin kuumeessa, — "niistä laeista, jotka elävät suuren olemassa-olon luonnonjärjestyksessä? — Ja kaikki kuitenkin mullistuu, kukistuu kuin mustan edesvastuun horna yhden ainoan vähätietoisen, sokean, siihen verraten kokonaan idiotimaisen ihmisen päälle… Iankaikkisesti sinun täytyy kärsiä seuraukset." —
Hän joi vavisten.
… "Sitä on niin humaani, että on vapautunut pirusta ja hänen heinähangostaan —, mutta, joko sitten ikuisesti saa padassa kiehua tai ikuisesti paistua tekojensa seurauksissa, — minussa ei ole miestä näkemään, mikä siinä on tuo humaaninen erotus!"