Klaus huomasi menetelleensä taitamattomasti… kun oli saanut Johnstonin pahalle päälle. Täytyi lähteä alas sahalle isää noutamaan.
Johnston istui hetkisen ja katseli eteensä, mehulasiin tarttumatta.
"Ihmeellinen maailma tämä, jossa elämme, rouva", — pääsi häneltä; raskas alakuloisuus kuvasti näistä sanoista.
"Rakas Johnston, ettekö ole astuneet vähän liian paljon ja nopeasti tässä helteessä. Teidän pitäisi varovammin hoitaa terveyttänne."
"Ei, rouva, älkää nyt välittäkö tuosta akkunasta"…
"Enkö edes saa tuoda sikaria, — se varmaankin nyt maistuisi."
"Ei, ei, — ei kiitoksia…
"Ajattelen kveekareita", jatkoi hän keveällä äänellä, — "jotka kieltäytyvät valaa tekemästä… Siinä kveekarit eivät tee tuhmasti"…
"Sitä olen usein ajatellut", myönsi rouva, "— varsin ihmetellyt. Pannaan ihminen semmoiseen kiusaukseen!… Ja miten kauhean raakaa, — sitoa ja velvoittaa siihen sielu… Se on barbarilais-ajoilta peritty."
"Mutta" — Johnston viivytteli, ikäänkuin hänen olisi ollut hieman raskas lausua, mitä aikoi, — — "kun meidän kerran täytyy se tehdä, — niin — koska semmoinen vala sitoo ikuisesti — en voi ajatella kauheampaa sielun kidutuskamaria — kauheampaa helvettiä!"