"Mutta eikös ole… on varmaan Johnston tuolla alhaalla kujassa seisomassa"…
Johnston seisahtui väsyneenä ja pyyhki kasvojaan nenäliinalla, joka hänellä oli kädessään.
"Lähde kyökkiin, Klaus, ja saa hänelle puutarhamajaan jotain raitistavaa juotavaa — vähän marjanmehua ja jäävettä — ehkä seltersiä? — en luule, että hän välittää väkevästä. —
"Oikein hän näyttää huonolta käydessään tuolla yksinään ja hyljättynä ilman Abrahamiaan!" — aprikoitsi rouva katsellessaan, kun Johnston astui kujaa pitkin kartanolle.
"Kuuma on tänään", puhkesi Johnston puhumaan, — "painostava, — maailma on saanut itseensä kuin raskasta lyijyä…
"Vai on Bratt alhaalla sahalla? — Aioin pyytää häntä pitämään huolta suorituksistani ensi viikolla, kun lähden metsissäni käymään. Täytyyhän pitää huolta omaisuudestaan."
"Vakuutta-kaa, hra Johnston! Voihan metsiäkin vakuuttaa. Niin saatte olla turvassa", intoili Klaus. — "Vaikka se maksaisikin"…
Johnston säpsähti, ikäänkuin käärme olisi häntä pistänyt.
"Laakson yläpäässä kai se vaan kulo mennee", kiiruhti Klaus lohduttamaan; säikähtynyt, kiusaantunut ilmaus Johnstonin katseessa ei jäänyt häneltä älyämättä.
"Oih, olin sanoa että — palakoon vaikka kaikki tyynni!" — lausui tämä sairaasti; — silmäluomissa oli jotain niin arkaa ja väsähtynyttä.