"Saan kai lohduttaa itseäni sillä, että Johnstoninkin kaltainen mies oli asian puolesta", huomautti rouva hienosti.
"Johnston on, rouva, kuten sekä te että minä hyvästi tiedämme", — lausui tirehtori silmää iskien, — "oikea lapsi julkisessa elämässä, hän ei edes aavistakaan, kenen käsiin lankee… Tuo diligenssilaitos oli minulle arveluttavana esteenä, — mutta vihdoin onnistui minun yhdistää voimat niin, että rautatie-asia nyt on pelastettu —.
"Ja samalla, — olen varma, että käsitätte sen yhtä hyvästi kuin minäkin, — olette te, rouva, ja hotellinne käyneet minulle yhtä rakkaaksi kuin entisinä hyvinä aikoina… En luule varsin suuresti erehtyväni, kun arvelen teitä naiseksi, joka kykenee menettelytapaani arvostelemaan; — kuka hiisi vieköön olisi teidän sijassanne siitä pitänyt, — minä en pyydä mahdottomia…
"Te rikastutte, rouva Michelsen, varsin upporikkaaksi, kun nyt saamme tänne rautatienkin, joka teitä lihottaa matkustavaisilla… Säästöpankille suoritettavilla vähennyksillänne älkää kiirettä pitäkö, — luottakaa huoleti minuun… Ja vähitellen, niin arvelen, olemme jälleen entisessä urassa. Olemme koittaneet Enoksenia — se on niitä toisen luokan, näettekös!… Hän saa jäädä hätävaraksi, kun täällä teillä käy suvella mahdottomaksi huoneita saada! — Poikani Klaus valittaa, ett'ei laulu kaiu Enoksenin salissa. Saatte ottaa lauluseurankin suojiinne, rouva Michelsen; — nuorille ihmisille näettekös vaatii viihdykästä."
"Poikanne ei olekaan ollut yhtä ankara kuin te, hra tirehtori", pilaili rouva, — "on minulla silloin tällöin ollut kunnia nähdä hänet vieraanani."
"Hm — mm"… Tirehtori nousi lähteäkseen.
"Tarjoan teille kättäni, rouva Michelsen!" sanoi hän herttaisesti.
Rouva Michelsen taisteli itkua vastaan — kovasti hänen mielensä kuohui. — "Tirehtori on ollut minua vastaan kuin ankara ukkosenilma… Jollei meillä olisi ollut suvet siunattuine matkailijoineen niin tuottavia, niin kyllä vanha Holmsenin kartano olisi parina viimeisenä vuotena takapajulle joutunut… Mutta nythän on kaikki taas parhain päin kääntynyt!"
— — "Ei se ole helppoa", selitti rouva Michelsen myöhemmin, — "kun tirehtori tuolla tavalla kättään tarjoo. Olipa melkein ikäänkuin kaksi raskasta vuotta olisi sulanut ja käynyt tyhjäksi, — mutta perästäpäin sittenkin kirventelee!"