Johnston jäi tänään jälleen arkihuoneesen pakisemaan rouva Bratin kanssa.

Aivan perin väsyneenä oli hän tullut, hän oikein ikäänkuin kiirehti päästäkseen sohvaan lepäämään… Levottomasti, melkein tuskallisesti oli hän kourannut otsaansa ja pyytänyt lasillista kylmää vettä…

Nyt se oli ohi, oli hän sanonut, — ja rouvan mielestä hän kävi niin luonnottoman kiihkeän vilkkaaksi, — että rouva sen vuoksi tunsi oikeata mielenahdistusta. Johnstonin terveys varmaan oli kaukana hyvästä.

Keskustelussaan alkoi hän niin omituisesti hypätä asiasta toiseen, — unohti, mitä viimeksi oli sanonut… Nyt puhui hän perintötavaroista ja vanhoista kaluista…

"Ihme, että tuommoiset vanhat hopeakellotkin teitä huvittavat, Johnston!" pilaili rouva.

"Niin, on ehkä vähän narrimaista, ja — kuulkaas nyt, älkää virkatko siitä mitään Bratille!" — hän katsahti rouvaan melkein pelokkaasti. — "Te kyllä tiedätte, miten hän arvostelee tuommoisia; — onhan tämä, niinkuin sanotte, hieman lapsellista… hieman omituista"… pakisi Johnston puoleksi hämillään —. "Mutta miehenne kello on todella sangen merkillinen… Kerran hän siitä minulle kertoi… Hänen isoisänsä osti sen vuonna tuhat seitsemänsataa yhdeksänkymmentä ja vähän päälle, Köpenhaminasta muistaakseni, — se oli ensimmäisiä kelloja, jotka Urban Jürgensen, kuuluisa kelloseppä rakensi, sama mies, joka sitten perusti suuren kellotehtaan Sveitsissä?… Eräs tämän Jürgensenin poika pääsi Islannissa kuninkaaksi… Ettekö saa häntä siitä jotain kertomaan — — joskus sopivassa tilaisuudessa, rouva Bratt?" — kysäsi hän tavattoman varovaisesti… "Se ei läheskään enää ollut mikään kronomeetteri, — Bratin alituisesti täytyi sitä valvoa ja asetella"…

Hän istui ja mietti ja ikäänkuin hermostuneesti nieli… "Tuommoisessa kellossa, joka vaan käy ja käy… ja laskee, mittaa todellisuutta… siinä voi olla kokonainen tuomio…

"Mutta siitä minä tahtoisin selkoa", — lausui hän äkkiä itseänsä kooten, — "paitsi muusta — mutta älkää minulle naurako — — siitä onko kello viime vuosina — se näettekös on jo kulunut, — edistänyt vai jättänyt? — kuluneet kellot aina tahtovat edistää — — se luullakseni on kaikkien vanhain taskukellojen laita…

"Minä niin selvään muistan, että hän silloin valitti sen käyvän väärin", — mutisi hän.

"Sanokaapa, ettekö tiedä, onko hänen tapansa siirtää sitä eteen, vaiko taakse päin?" kysyi hän äkkiä niin kiihkeästi, että rouvan oikein täytyi häneen katsoa; Johnston oli varsin kuumana ja hiessä.