"Ei, ei millään ehdolla, rouva! — kuuletteko", — huudahti hän melkein kauhistuneena. "Se olisi minulle suunnattoman vastenmielistä; — niin, se oikein loukkaisi minua, jos sen teette! Semmoisessa vanhassa ystävyydessä, jommoinen hänen ja minun välilläni vallitsee, saattaa olla perin arkoja kohtia siinä, missä niitä kukaan muu ei aavistaisikaan —"
"Nyt sanoitte jotain, Johnston, — nyt sanoitte jotain"…
"Mitä niin?"
"Se oikein alkaa ajatteluttaa — mitä nyt sanoitte… Useinkaan en teitä ymmärrä" — —
"Mutta luvatkaa minulle se, rouva Bratt, — antakaa minulle siitä kätenne, — hänelle ette virka mitään kelloseppäharrastuksistani, — minua hävettäisi. — Semmoinen on luonteeni… Ainoa maailmassa, jolle voin uskoa vähän narrimaisuuttanikin, olette te, rouva! Teidän kasvoissanne on jotain joka tekee, että teille voisin tunnustaa yhtä avomielisesti kuin rippi-isälle… Niin niin, niin niin, — minä alan tässä sydäntäni purkaa niin että… huomaan, jo on aika tieheni korjautua"…
Hän otti jotenkin hajamielisenä pikaiset jäähyväiset ja lähti hieman etunojassa lehtokujaa kulkemaan…
— — Oliko siinä se vika, että se edisti? — toisti hän varmaan sadannetta kertaa…
Öisin hän maatessaan vaan ajatteli tuota kelloa, — kiiltävää, hienoa, vanhanaikaista hopeakelloa… Hän näki sen, — se oli niin siromuotoinen, aivan kuin luotu taskusta ja taskuun luistamaan, — juuri kun tirehtori veti sen esiin klubissa, korttipöydän ääressä, ja vakuutus sen mukaan merkittiin, — kahtakymmentä minuuttia yli yhdentoista…
Oliko se edistänyt, — väärin se varmaan kävi, — ja oliko ehkä kello oikeastaan vähemmän, kuin tirehtorin kello silloin osotti, — esimerkiksi vaan kymmenen tai viisi minuuttia yli yhdentoista? — eikö ollut arvelemisen sijaa taikka ainakin mahdollista, että sähkösanoma laivan hukkumisesta oli tuotu hänen kotiinsa niin samaan aikaan, kuin vakuutus merkittiin, että hänen olisi ollut mahdotonta sitä tavata, vaikka olisikin käynyt kotonaan tiedustelemassa… Kuitin mukaan oli sähkösanoma otettu sähkösanomatoimistossa vastaan neljännestä vailla yhdentoista — sikäläisen kellon mukaan… Kaksikymmentä yli yhdentoista — olisiko sillä välin — —
… Niinpä eivät nämä kaikki mahdolliset ajatukset ja perusteet, joita hänen vaan täytyi punnita ja pohtia, kuitenkaan mitään vaikuttaneet, — eivät niin mitään, ei sinne eikä tänne!… Se aavistus, joka hänellä mielestään oli ollut, kuten yhä paremmin ja paremmin oli muistavinaan, — ja joka hänessä ehkä vaan oli sekaantunut rajuilman ja yleensä haaksirikkojen pelkoon sinä iltana — eikö se mitään merkinnyt?…