Se ajatus, että ehkä joku varovaisuuden aisti kuitenkin oli häntä estänyt sinä iltana kotiinsa lähtemästä, — se kasvoi hänen mielikuvituksessaan yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, raskaammaksi ja raskaammaksi pitkinä ja kolkkoina öinä, kun hän ilmivalveilla makasi ja ajatteli tuon vanhan hopeakellon viisaria… vihdoin takertui hänen sielunsa hienoon, nuolen muotoiseen minuuttiviisariin, joka oli kullasta — —
Jos se edisti, niin hän oli vapaa, — tuntui ikäänkuin keveä, kuulakas ja vapaa ilma hänen ympärillään, ikäänkuin olisi lentää voinut.
Vaan sitten tulivat nuo tunnit, raskaat ja pitkät… kun viisari jätätti, — kaikki vanhat hopeakellot tapaavat jätättää!… Minuuttiviisari muka oli kuin musta viiva sen toisen pienen kultaisen jatkona; — vakuutusaika edistyi puolikahdeksitoista ja enemmäksi… ja haaksirikosta oli sähkösanoma hänen kotonaan…
Kultaviisari pisti kipeästi hänen aivoihinsa, — tuikki kuin äkämässä neula… jätätti — — edisti…
Tänään hän ensi kerran oli sielunsa tuskassa uskaltanut ottaa tuon kellon puheeksi rouva Bratin kanssa, — niin usein kun olikin arvellut, aikonut, tuntenut siihen viettelystä; — mutta aina hän oli peräytynyt, kun sanat jo olivat huulilla.
Nämä kalvavat epäilykset nousivat ja nousivat yhä uudelleen, — ikäänkuin alati kiertävä tuskan pyörä, jota ei voinut pysähyttää…
XVI.
Klaus ajaa karahutti uudella polkupyörällään kotia päin kaupungista, — etukumarassa, jokkei-lakki päässä ja viikset, jotka olivat tiheät kuin pienet mustat villatukot, pystyyn kierrettyinä; voimakkaat reidet olivat täydessä työssä. Hän vihelsi, soitti ja varotteli, pyörähteli kuin tuuliaispää käypäläisten ja ajavain ohi maantiellä. Käänteli ja mutkaili, milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, leikkasi kaaria… Siinä ei kysytty voimaa, lapsi olisi tuohon oppinut. Seitsemäntoista minuuttia, ei sen enempää, tarvitsi hän ajaakseen kotoa kaupunkikonttorille — ja Hejeen oli hän ajanut kolmessa tunnissa ja neljänneksessä!
Melulla ja toimessaan astui hän arkihuoneesen, jossa kaikki vielä istuivat iltapäiväkahvin ääressä.
"Missä olet sinä, Klaus, tänään viipynyt?" kysyi Gertrud, — "tunti on jo siitä kun söimme päivällistä. — Oletko syönyt ulkona jossain?"