Niin niin, niin sitä luulee, toivoo… Vaan eikö se riipu mielikuvituksesta…
Hän makasi ja tuijotti kultaviisaria ja numeroa, — kuinka kauas oli se voinut painua?… mietti, muuttaen lähtökohtaa yhä myöhempään ja myöhempään…
Ja sitten joutui hän jälleen niiden arvelujen pyörteesen, olisiko hän voinut ajaa kotiin ja olisiko sähkösanoma sinne ennättänyt, vai eikö… kunnes hän äkkiä hikeä valuen ponnahti sängystä ja alkoi pestä kasvojaan ja otsaansa niitä kylmentääkseen.
Hän seisoi ja tuijotti sänkyä…
Mahdotonta oli jälleen ruveta tuolle kidutuspenkille… Paras pukea ylleen ja yrittää, voisiko vaihdoksesta nukkua vaatteet päällä. — Ja ajatella Abrahamia…
Jos ottaisi käteensä kirjan… Hän istahti kynttilän ääreen lukemaan… Ei — — —
Voi tosiaan helposti käydä niin, että olen viattomin ihminen auringon alla tässä asiassa, — voi kun voikin… Ja kun olisin terve, niin terve järkeni varmaan sanoisi sen minulle. — Se sanoi sen niin selvästi sinä päivänä, kun Abraham tuli kotia, ja koko eilispäivän…
Vaan yhtä salattuna on minulta joka tapauksessa sen asian käsitys. Minä en jaksa enää; — enkä menisi, vaikka saisin koko maailman rikkauden, enää toista kertaa raamatun päälle vannomaan, että olen täydellisesti viaton. Mistä voin minä sen tietää? Minä en näe niin pitkälle —.
Minulle merkitsee tämä joko tahi!
Voisinko päältäni riisua kaikki, mitä olen joko välillisesti tai välittömästi tämän kautta voittanut? — koko omaisuuteni, — — niin että jälleen seisoisin alastomana ja vapaana ja rohkeana, — — mikä riemu se olisi!