"Tohtori… näetsen Johnston; — jotta veri joutuisi —"
"Ei nyt, ei kiitoksia; — veri alkaa taas yht'äkkiä olla suunnillaan; siltä rupeaa tuntumaan — —. Ei tarvitse kuin vilkaista tuommoiseen rohtorasiaan, niin heti johtuu mieleen kaikki tuo ruma, ilkeä, — — huh! — Kiitos, kiitos, mutta pidä se nyt luonasi… Ei mitenkään —. Abrahamin pitää saada hiukan ekstra hienoa Rheinin viiniä, ja minäkin aion maistaa sen verran, jotta tunnen, mimmoinen on hauska mieliala… Pitkä, sangen pitkä aika on siitä Abraham, kun olen sen tuntenut!"
* * * * *
… Abraham on minulle erinomaisen hyvä nukutin, hän… herättää harrastuksia… että saisi nähdä hänet onnellisena…
Mutta — minä en ole Abraham, minä olen hänen isänsä, joka olen tehnyt työtä ja koonnut rahoja valmistaakseni hänelle loistoa — ja jolla on oma edesvastaukseni… Tietysti sitä voi mielikuvituksessaan tekeytyä onnelliseksi ja vapaaksi… ruveta hyvälle päälle… Mutta, — tuon valan nyt olen kerran tehnyt, — ja, eikö sen laita ole oikea? — Se on minun asiani se, — — joko yritän sen unohtaa, taikka en…
Kas niin, kas niin, — siinä sitä ollaan! — Enkös taas heräjä keskelle noita iankaikkisuuden mietteitä? — Eilisyönä, Abrahamin kotiin tultua, nukuin niin suurenmoisesti; — avasin silmäni ja luulin kellon olevan, niinkuin tavallista, vasta puoli kaksi yöllä, — ja se olikin jo kokonaista kahdeksan ja päivä paistoi suoraan akkunauutimiin; — sukelsin suoraa päätä asioihin pirteänä kuin kala, jotta voisimme päivää ennen lähteä Abrahamin kanssa matkaan…
Koko eilispäivän tuntui olo niin keveältä… Ja nyt, — tässä nyt olen jälleen… pitkällä tuon pimeän, ilkeän kidassa…
Aina täytyy palata tuohon iankaikkisuuteen; — että ihminen on yksin, yksin, — ja kaikki muu lopuksi paljasta melua ja hälinää ympärilläsi… Se on sairautta, on, kun tuolla tavalla tuntee itsensä huimaavan, yksinäiseksi — — ja se se tuottaa niin suunnattoman tuskan! Sillä totta on, että kuulumme yhteen koko olennollamme; ja semmoinen on tunnekin, kun on terveenä, ja se tekee levolliseksi…
Mutta minä, — olen sairas, olen… Se on, minulla on jonkinlaisia omantunnonvaivoja, joita en voi mitenkään paeta. Samalla kun ne selviäisi, kävisin terveeksi — ja voisin Abrahamin kanssa matkustaa metsään, kylpemään… Vaan tämä, ett'en koskaan pääse selville siitä, eikö minussa ole jotain, joka kalvaa, — jos se tulee mukana, niin — — —
Mahdotonta ei ole, että se kello edisti… vanhat kuluneet kellot, joissa on uudet vieterit… Kaksikymmentä, ehkä vaan viisitoista eli kymmenen minuuttia yli yhdentoista, ja neljännestä vailla… olisiko sillä välillä… Mahdottoman mahdotonta oli, että se olisi voinut omaatuntoa vaivata…