Abraham nousi vuoteesen istumaan, mieli jännitettynä…
"On asioita", alkoi Johnston vakavana katsoen poikaansa, "jotka voivat niin raskaasti painaa, että ne käyvät järjelle… jotta ihmisen voimat eivät riitä niitä kantamaan… näetsen, — minä en luule, että olen konna, taikka valapatturi Concordian vuoksi, joka kärsi haaksirikon… Mutta jos tahdon itselleni omantunnon rauhaa, niin täytyy minun luopua kaikesta, mitä vakuutuksen kautta ehkä olen voittanut, — kokonaan!" —
Siinä siis syy, — sielu sairas…
Abrahamiin nousi valtaava tuska, — tämä saattoi päättyä…
Hän teki rajun ponnistuksen kootakseen voimansa; tässä ei saanut joutua tasapainosta, — vaan vaikuttaa isään varmuudella.
"Kovasti minun tulee sinua sääli, Abraham… Olisit voinut elää itsenäisenä rikkaana miehenä mutta — — —. Sinusta kai tämä on perin raskasta?"…
"Miten aiot oikeastaan menetellä, isä? — Et suinkaan voi kerrassaan repiä kattoa pääsi päältä?"
"Monta yötä olen tätä asiaa miettinyt", — vastasi Johnston raskaasti. — "Minä testamentin kautta heti lahjoitan omaisuuteni yleishyviin tarkoituksiin…
"Mutta sinusta, Abraham, tämä kai on kauheata, — mielipuolen työtä? — kun ainoastaan tuommoisen oikun eli päähänpiston vuoksi — antaa pois koko toimeentulonsa!"
"Oletko hullu, isä, — minunko tähteni?… Saan minä täällä kotona itselleni atelierin kuntoon sittenkin, usko pois… Ei, ei, — anna ja lahjoita vaan mielesi hyväksi!