"Äiti olisi kirjoittanut itse; vaan hän ei joutunut", — selitti Gertrud hyvinkin välinpitämättömänä; hän siksi tunsi Abrahamin, että tuo tyylikäs esiintyminen nosti hänessä harmin; melkein kuin teidentarkastaja olisi…
"Istukaahan Johnston!"
"Kutsukaa minua Abrahamiksi!"
"Kyllä, — kyllä, jos vielä saan — niin suurta maalaria, — niin kutsun mielelläni Abraham Johnstoniksi".
Abraham katsoi häneen, kun hän jälleen oli neulomapöydän ääreen istunut…
Koko joukon luonteellisemmaksi vaan kuin ennen. — Omituisissa leveissä hollantilaisissa kasvoissa oli vielä entistä enemmän tuo ilme, johon hän aina oli tarttunut, — niin että ikäänkuin täytyi odottaa, mitä silmät sanoisivat katseen noustessa. — Ja sitten oli hän puettuna pehmeään, mustaan villahameesen, joka teki hänet niin notkeaksi vyötäisiltään… Itse muisti Abraham entiseen aikaan hänet siihen kasvattaneensa…
"Ihmeellistä", sanoi Abraham hieman harmistuneena, hän ei oikein pitänyt vastaanotosta; — "istun tässä ja mietin että, — meillä oikeastaan ei ole paljoa sanottavaa, kun tapaamme toisemme".
"Kun emme niin moneen vuoteen", — arveli impi.
"Te elätte tyytyväisenä? — hallitsette ja vallitsette omaanne, — olin vähällä sanoa kuin isänne ennen teitä —
"Tehän luistelette, olen kuullut."