"Olenhan minä ennenkin luistellut —."
"No niin, ettekö luule minun sitä muistavan! — tässä istun ja puhun kaikki takaperoisesti. — — Tuntuu niin ihmeelliseltä jälleen olla täällä teidän luonanne, sitä käy hajamieliseksi…
"Olette kai kuulleet, että isä on tehnyt testamentin?" sanoi hän hetken vaiettuaan.
"Kyllä, äiti itki; — — hänestä se oli niin jalo ja ylevämielinen teko."
"Entä teistä? — Tehän olette käytännöllinen", — kysäsi hän hieman pisteliäällä äänen painolla. — "Arvatenkin että häneltä oli joku ruuvi irtaantunut, vai mitä?"…
"Minä olen samaa mieltä kuin äitikin; — isällänne on ylevä luonne, joka ei voi elää ilman harrastuksia; minä niin hyvin ymmärrän, kuinka tämä juuri häntä tyydyttää."
"Entä minua, — joka" —
"Minä olen iloinen siitä, ett'ette ole rikas; — nyt teidän täytyy edistyä taiteessanne, Abraham! Minä aina olen pelännyt noita rahatyynyjä, joiden päälle teidän kohdakkoin piti päästä lepäämään… Niin kauan kun ette ole sen vanhempi kuin seitsemän- tai kahdeksankolmatta vuotta, ei se mitään merkitse, — te vielä voitte olla kalpea kunnianhimosta… Tahdotteko tietää, miltä minusta eilen tuntui kuulla, että olitte jääneet aivan omaan varaanne", kysyi hän syttyen. "Minulle oli se riemu!"…
"Kuulkaas, Gertrud", — puhkesi Abraham äkkiä huudahtamaan, "antaisitteko minun maalata itsenne?"
"Minut — nytkö?" Gertrud joutui hieman hämmennyksiin. — — "Siitähän voimme puhua joskus toisten."