"Niin sanoitte aina ennenkin." —
"Älkäämme puhuko entisistä, Abraham Johnston"…
"Äl-käämme, — en minä tietysti sitä tarkoittanutkaan… Minä vaan pyydän, että saan edes sen verran sanoa, että välillämme kuitenkin oli oikea hyvä luottamuksen suhde! — me olisimme voineet vannoa toistemme kautta kuin evankeliumin kautta… Semmoista ei enään tule, vaikka kuinka kauan haaveksisi… Enkö saa pitää kiinni tästä ystävyydestä, — oikein lujasti! — Se on aina oleva helmi elämässäni."
"Minun puoleltani ei ole ystävyyttä puuttuva", vakuutti Gertrud hallitulla lämmöllä…
"Ja mitä aiotte nyt?" alkoi impi tyvenesti, ikäänkuin täten vakaantunutta suhdetta uusiakseen.
"Maalata teidän muotokuvanne", huudahti Abraham.
"Ei, — mutta muutoin. —"
"Muutoinko — no jaa. — Aion pyrkiä siihen, että voisin asettua tänne kotia Norjaan… Ja sitten täytyy minun, — täytyy saada teidän muotokuvaanne alottaa, — minä teen siitä mestariteoksen, toivoakseni — —. Ettekö tahdo auttaa köyhää maalaria?" huudahti hän kiihkeästi, — "sehän minä nyt olen, — joka pyytää teiltä ystävyydenosotusta?"
Gertrudilla oli myöntymys huulillaan; — mutta viimeinen sana tuli kuin kylmä vesi. — — "Jääköön se asia nyt sille kannalle, että puhelemme siitä myöhemmin, — ehkä talvella joskus."
Abraham oli ponnahtanut seisomaan ja hänen silmänsä katsoivat hehkuen Gertrudiin…